Sitku noi nukkuu...

Vaihda Twitterin tilalle Blogger

Puhuin perjantai-iltana ihanan ja viisan ystäväni, suurperheen äidin, kanssa omasta ajasta, sen tarpeesta ja tarpeettomuudesta. Ystäväni oli tehnyt tietoisen päätöksen ja päästänyt irti ajatuksesta, että hän omassa elämäntilanteessaan (johon kuuluvat vaativa asiantuntijatyö, kolme lasta ja yksi bonuslapsi sekä raskaus), tarvitsisi sitä kuuluisaa omaa aikaa.

Päätös on monen perusmutsin, keittiöpsykologin ja naistenlehtikolumnistin korvaan varmasti kohtuuton, ehkä varomatonkin, ja johtaa vähintään burnoutiin tai oman minän katoamiseen. Ystäväni mielestä päätös oli kuitenkin ainoa oikea, ja nyt kaikki voivat paremmin, kun hän käy nukkumaan samaan aikaan muun perheen kanssa. Pohjimmaisena ajatuksena on se monesti toistettu totuus, että tässä se elämä on. Ja juuri nyt, tässä elämänvaiheessa se on tätä, täysiä päiviä, joissa muiden asiat menevät helposti omien ohi. Ilo löytyy kuitenkin juuri siitä.

Ajatus on pysäyttävä. Se on suorastaan radikaali, vaikka ensikuulemalta tuntuukin helposti uhrautuvaisen marttyyriäidin 30-lukulaiselta ajattelulta. Siinä on kuitenkin myös viisauden siemen. Kun lapset ovat pieniä, ei arjessa mikään ole enää omaa, ei edes aika. Mutta jos sen ajan kuluttaa vain miettimällä, että "sitku noi nukkuu", voi käydä niin, ettei se "oma aika" enää tuekaan omaa jaksamista, vaan syö sitä. 

Ymmärrän kyllä hyvin tarpeen hetken rauhaan ja omaan olemiseen, koska se on itsellänikin läsnä päivittäin. Esikoisen vauva-aikana enemmän kuin Ihmevauvan, mutta uhmailijan kanssa joka päivä. Monta kertaa päivässä. En usko, että äidin pitää omistaa elämänsä joka hetki jälkikasvullee. Eikä todellakaan ole pahasta karata toisinaan lenkille omassa ylhäisyydessään (eikä karkaamista ollenkaan), koko päiväksi shoppaamaan tai vaikka minilomalle. Pointti on, että jos kaipuu omaan rauhaan on arjen hallitseva tunne, korjausliikettä ei välttämättä kaipaa oman ajan määrä, vaan ajattelu. 

Tunnistan turhasta haikailusta myös itseni, ja yritän päästää siitä edes hiema irti. Jaksamista edesauttaa ennen kaikkea hyvä yhteinen aika, ei pyristely omaan. Ja niin kliseistä kuin se onkin, niin ei mene kauan siihen, kun minäkin istun keittiön pöydän ääressä vain odottaen, että joku tulisi kotiin.