Olipa kerran...

..keittiön pöytä. 

Se keräsi luokseen sälää kuin musta aukko. Sen ympärille oli turhaa yrittää "sisustaa". Eräänäkin hetkenä sillä lojuivat Alkon kuitti (seitsemän euron argentiinalaisesti Malbecista, joka ei kyllä maistunut kotona yhtä hyvältä kuin ystäväni T:n tarjoamana), nenäliinaksi tarkoitettua vessapaperia, Duplon kirahvi, talouspaperirullateline (joka oli nähnyt talouspaperia viimeksi noin vuonna 2002, viime aikoina sitä on käytetty rattina autoleikissä), entisen työnantajani mainoskynä, Black and Deckerin leikkiakkuporakone, puklurätti, lapsen "tärkeitä papereita", Pentikin pannulappu, Ikean kynttilälyhty (jota käytettiin, kun meillä oli eräänä iltana lapsen mielestä "synttärijuhlat", eli poltettiin kynttilöitä sähkökatkon takia. Näköjään myös Nalle Puh on pelastettu lattialta pöydälle. Hortonomitaidon saavutukset, viimevuotinen joulutähti ja pian kukkiva joulukaktus, joka menestyy vain siksi, että sitä rankaistaan joka kesä ulkosalla useampi kuukausi. 

Toiseen päähän pöytää on sentään raivattu tilaa, että lapselle saadaan lautanen katettua. Luultavasti pyyhinkin vieraskoreana ruoanjämät kuvan ottamista varten, joku roti sentään niiden luurankojenkin kanssa. 

Voi kun voisinkin joku päivä kirjoittaa tunnisteisiin "sisustaminen". Kaaoksenhallinta lienee ajankohtaisempi. 

Koti-töitä

Uusimman Image-lehden pääkirjoituksessa (koko teksti täällä) päätoimittaja Heikki Valkama pohtii uudenlaista työtä ja "nettisukupolvea".

Jos pääkirjoitukseen uskoo, kuulun sekä nettisukupolveen että uudenlaisen työn tekijöihin. Itsensä työllistäminen voi olla valinta tai pakko. Omalla kohdallani en osaa sanoa, kummasta on kyse. Pakollisesta valinnasta kai, kun kerran kuukausipalkalta freelanceriksi aikanaan  lähdin. Ja vaikka säännöllisesti manaan vuosiloman ja kuukausipalkan ylivertaisuutta, niin omaehtoinen työskentely tuntuu ainoalta oikealta tavalta tehdä töitä. Siitä huolimatta en koskaan ole kuvitellut olevani "uuden työn" pioneeri, saati "uusi ihminen", mutta näköjään alani on (kerrankin?!) edelläkävijä. 

Kun toimisto sijaitsee kohtisohvalla, saattaa eteen tulla muitakin kuin työergonomiaan liittyviä ongelmia (niitä lainkaan väheksymättä, terveisiä hierojalleni!). Helposti käy niin, että on aina töissä (ainakin asiakkaiden näkökulmasta), muttei koskaan  töissä (ainakaan sivustakatsojien mielestä). Käevää tietysti on, että työnsä pystyy tekemään "juuri silloin kuin itselle parhaiten sopii". Tätä fraasia käyttämällä päätyy tosin yleensä työskentelemään öisin, kun päivisin itselle yleensä parhaiten sopii sata muuta asiaa. Ja, ennen kaikkea – ainakin omalla alallani – oikeastihan ne työt tehdään juuri silloin kun asiakkaalle parhaiten sopii (vaikka loppuasiakas olisi yleensä tarvinnut ne jo "eilen"). 

Valkama siteeraa nettisukupolvea tutkinutta Don Tapscottia, jonka kahdeksasta nettisukupolvea määrittävästä normista (vapaus, räätälöinti, tutkiminen, eettisyys, yhteistyö, viihde, nopeus ja innovatiivisuus) tunnistan vaivatta myös omaan työskentelyyni liittyviä määreitä. Siltius aika usein tuntuu, että näissä uuden työn visioissa tehdään vain "kivoja" juttuja, "kivojen" tyyppien kanssa, ja lopuksi lähetetään muhkea lasku, että seuraavan "kivan" jutun voi työstää vähän kuin ohimennen indonesialaisella orankireservaatilla kädellisiä pelastellen. 

Oma kokemukseni kuitenkin on, että yhtä läpeensä "kivaa" juttua kohden saa työstää useamman lautasellisen perushyvää kaurapuuroa, ja lisäksi vielä lukuisia tunteja puhtaasti tylsää tekemistä. Muuten on vaikea löytää tarpeeksi nollia laskuun. Harva toimittajakaan kai pystyy kirjoittamaan vain isoja, syväluotaavia, syvällisiä juttuja. Joku ne viihdeuutiset ja liikenneonnettomuustiedotkin naputtaa, niin kauan kun niitä halutaan lukea. 

Valkaman jutusta voi aistia myös työn luonteen muuttumisen kaiken läpäiseväksi. Juuri sen ajattelun, että ollaan aina töissä, muttei kuitenkaan koskaan. Sitäkö työn vallankumous tosiaan tarkoittaa?

PS Jätän  Valkaman tavoin käsittelemättä kokonaan sen aspektin, mitä töitä ei läppärin äärestä tehdä. Niitäkin on, edelleen. Paljon. Joihinkin töihin tarvitaan edelleen jopa lapiota!

Hölmölässä muovaillaan

Kaikkiin tässä blogissa esiteltyihin askartelu- ja kädentaito-projekteihin kannattaa suhtautua suurella varauksella. En ole kaksinen askartelija. En itse asiassa ole askartelija lainkaan. Mutta voin yrittää, kun velvollisuus alkaa painaa liikaa päälle.

Poikkeuksia tosin on. Esimerkiksi muovailuvaha. Tai no, lähinnä muovailuvaha!

Lohikäärme. Eiku jokusaurus. Ihan itse tein!

Valitettavasti joudun tässäkin asiassa toteamaan vajavaisuuteni. Mitä te näette allaolevassa kuvassa? Oikein, suurin osa ylpeistä äideistä tosiaan näkisi "junan, jossa on tosimonta vaunua!!!" 

Jostain syystä kaikki päättyy kuitenkin siihen, että hymyn takana hampaita kiristellen riistän lapselta epämääräisen, sotketun muovailuvaha pallon ja alan kyynel

simäkulmassa kierittää värikerroksia auki. 

Minä näen siinä kuusi euroa tuhlattuna Tiimarin konkurssipesään. 

Jostain syystä riemu päättyy aina siihen, että jossain vaiheessa riistän hampaita kiristellen lapselta epämääräisen, sotketkun muovailuvahapallon, josta alan kierittää auki värikerroksia kyyneleitä nieleskellen. Tuhlausta! Kiittämätöntä tuhlausta!

Minut on kasvattanut kaksi elintilasta suuressa sisarusparvessa taistellutta suurten ikäluokkien edustajaa. Meillä ei tuhlattu, eikä haaskattu, ei edes sitä aivan kelvollista muovailuvahaa. 

Toivon vain, että pääsisin tästä ajattelumallista eroon ja osaisin vetää henkeä siinä vaiheessa, kun lohikäärme ja tavallinen käärme mälväytyvät pienissä sormissa epämääräisen väriseksi mössöksi. Keskittyisin vain ajattelemaan, että "sitä-saa-lisää-sitä-saa-lisää". (Vaikka Tiimari kaatuisikin, Pirkanmaan osuuskauppa varmaan vielä porskuttaa...) 

Tässä muovailun riemussa - siis äidin riemussa - on paljon samaa, kuin lasten kanssa leipomisen ilossa. Käytän sanaa tässä yhteydessä sarkastisesti. Milloinkohan Ihan tavallisia asioita ehdottaneet ovat viimeksi leiponeet kolmevuotiaan kanssa? Siitä on rentouttava yhdessäolo aika kaukana. Erityisen tyytyväinen voi olla, jos taikinaa säästyy uuniin asti laitettavaksi, eikä apulainen ei syö sitä kaikkea. Tai kaada koirankuppiin. Tai sotke sekaan kissanruokaa, suolapurkin sisältöä tai nenäräkiään. 

Joka kerta, kun laitan muovailuvahan tai vehnäjauhot kaappiin, vannon että ei koskaan ikinä milloinkaan enää. Ei ainakaan ennen apulaisen 10-vuotissyntymäpäiviä. Ei, ei ja ei.

Ja aina vaan uudelleen.

No eipä ihme, kun osaa tehdä näin hienon JÄNIKSEN. Ja IHAN ITSE!

Normaaliaikaan

Siihen on taas siirrytty. Normaaliaikaan. 

Talviaikaan, ihan kuinka vaan. Sen huomaa siitä, että iltaisin onkin yhtäkkiä pimeää, tai jo iltapäivisin. Kuukauden päästä ei sillä ole niin väliäkään, kun pimeää olisi joka tapauksessa.

Kellojen siirtäminen suuntaan tai toiseen saa ihmiset aina mutisemaan. Tarpeetontahan tuo kai on, keinotekoista. Venäjällä kesäajasta on jo luovuttu. Nyt mennään kuitenkin oikeaan suuntaan, ja minun sisäiseen kellooni tämä tuntuu sopivan. Ja tällä hetkellä koko talvi.

Yksi asia asia tässä normaaliajassa on kuitenkin epänormaalia: tämä blogi. Se syntyi talviajan innoittamana, hetken mielijohteena. Toivottavasti se jaksaa taistella edes kesäaikaan saakka.

En ole koskaan pitänyt blogia. Se ei taida olla enää edes varsinaisesti muotia? Ainakaan sellainen blogi, jolla ei ole mitään punaista lankaa tai agendaa. Tästä on tarkoitus tullakin vain pintaraapaisuja elämässä - monissa asioissa, mutta ei oikein missään. Arjessa ennen kaikkea.