perjantai 29. marraskuuta 2013

Lisäaikaa

Kuvalla ei ole tekstiin mitään järkevää yhteyttä.


Suljin The forkan ja Facebookin ja Bloggerin. Siis suljin ehkä vartiksi.

Ehdin suorittaa seuraavaa:


  • Sain tutkittua huomisen ajolinjat uuteen osoitteeseen Espoossa (inhokki-autoilukohteeni numero yksi, eksyn aina ja vielä kolmannellakin kerralla...)
  • Sain varattua Siljan Club Onen joululahjaristeilyn (jeejee maaliskuun lopussa on Stokiksessa jo kevät ja 36 €+ pisteet A-luokan hytistä, jee jee!)
  • Pistin kotihoidon tuen hakemuksen sisään (ja ihan päivän uutisten rakenneuudistuspuheiden kunniaksi toivon, että kun se kerran myönnetään niin sitä ei sitten enää peruta...). Kelan sähköinen asiointipalvelu ei muuten ole kovin kaksinen, tai ainakin se tuntuu kaatuvan 2/3 kerroista, kun sitä käytän.
  • Naputtelin kamaa Huutikseen myyntiin (vaikka salaa vähän toivon, etteivät ne menisi, koska kauhee vaivaa ja mieluummin ehkä lahjoittaisin ne vaikka ensikotiin).
  • Luin Isonpojan päiväkodin joulutiedotteen – vähän kylmää, kun keväällä ryhmässä on jo 16 lasta! Osa-aikaisia tietysti osa, mutta tähän asti meno on ollut melko rento, mahtaako kohta alkaa nillitys ja nipotus?
  • Ja kirjoitin tämän, melko turhanpäiväisen postauksen.


Tuntuu, että Facebookikin on nykyään ihan turhaa ajanvietettä. Uutisvirrassa näkyy enää kaiken maailman ostetaan ja myydään ilmoituksia (no oma vika, kun pitää roikkua niin monen kirppisryhmän listoilla), sponsoroituja ilmoituksia ja jotain "Koira karkasi" -kiertoja. Ennen wanhaan kaverit päivittelivät sentään mielenkiintoisia anekdootteja elämästään, nyt tuntuu että on niin kovin epämuodikasta enää kertoa itsestään yhtään mitään. Ja kuvia ei lataa enää "kukaan". Kyllä ne siellä käyvät, kun niihin omiin kuviin ilmestyy salamana 30 peukkua. Masentavaa. Joutuuko tässä vielä joku päivä ottamaan aktiivisesti yhteyttä ihmisiin, eikä vaan roikkumaan passivisena perässähiihtäjänä mukana? 

Seuraavaksi suljen The forkan, Facebookin ja Bloggerin pariksi päiväksi ja lähden ihan tapaamaan oikeita ihmisiä, ystäviä ja sukulaisia. Eräs viisas ja kolmen lapsen ihmisenä kovasti kasvattama ystäväni totesi minulle kerran (Facebookissa, btw), että "Kun lasten kanssa johonkin lähtee, se on aina lupaus seikkailusta!" Sellaisena täytyy tämäkin tilaisuus vain nähdä. 

Mutta sitä ennen tapailen vielä hetken Tervon Jaria.

keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Ulkovaatesirkus


Marraskuinen keskipäivän aurinko. Ei se tuosta nouse.

On tullut taas todettua, että on se vaan upeaa saada nauttia neljästä vuodenajasta. Erityisen upea vuodenaika tämä talvi. Ihan erityisen upea vuodenaika tämä talvi, kun kotona on kolmevuotias, jota kannustaa pukemaan ja ylipäänsä lähtemään mihinkään, oli kohteena sitten oma piha, päiväkoti, leikkipuisto, ruokakauppa tai varmaan vaikka karkkitehtaan maistelupäivä. Ja kannustettavaa tietysti riittää: on villahousua, fleecetakkia, villasukkaa x 2, hanskaa x 2 ta vaikka x4, pipoa, haalaria, kenkää, mitä näitä nyt on. Koko garderobi ja joskus tuntuu, että vähän enemmänkin.

Ihan erityisen upean ja kasvattavan kokemuksen tästä tekee se, että kyseinen kolmevuotias toimeentuu ulos ovesta suurin piirtein samalla innolla kuin sika teuraalle. Vaikka ulkona odottaisi rattikelkka tai pallomeri. Kyse taitaa olla periaatteista. Enpäs lähde, kun pyydät, ilmoitat, käsket tai maanittelet. Jos se ei juokse ympäri kämppää ja levittele kaikkia ylempänä mainittuja vaatekappaleita mennessään huudelleen samalla "et saa kiinni!", niin se nojailee flegmaattisena peilin edessä ja vääntelee ja venyttelee naamaanss omalle peilikuvalleen. Perin luovaa kyllä. Mutta miksiköhän tätä huvitusta ei voi harrastaa silloin kun äiti haluaisi toimittaa jotain yleishyödyllistä, esimerkiksi tiskit astianpesukoneeseen tai pienet päiväkahvit keittiön pöydän ääressä. Silloin olisi hyvä hetki irvistellä itselleen, en olisi kieltämässä.

Takaisin pukemiseen. Jos lapselle on sanonut 14 kertaa, että pistäpä sukat jalkaan, niin se odottaa että sanot uudet 28 kertaa. Jos ei sano mitään, vaan antaa sukat vain käteen, niin mitään ei tapahdu, kun eihän ilman ohjeistusta näin pieni pärjää. Kuulossa ei ole kyllä vikaa, jos äidin verenpainelääkkeeksi hakeman joulusuklaan paperi rasahtaa, niin lyhyenläntä apulainen on hetimiten paikalla: "Äiti, mikä se ääni oli? Äiti mikä se oli? Äiti mä haluun kanssa!!!" Kommunikaatioyrityksiin saatetaan vastata huudahtamalla riemukkaasti: "Kato äiti!" ja venyttämällä silmäkulmat toooooosi hassusti poskille. Niin tai sitten jostain päin huoneistoa raikaa tuttu "ET SAA KIINNI!" 

Että kesää odotellessa, silloin sen voi ainakin nostaa vaan pihalle ja laittaa hatun päähän jälkitoimituksena. Vittumineenjaksa. Pukeminen pitäisi yleensä aloittaa noin kaksi tuntia ennen toivottua lähtemisaikaa, tai suorittaa kokonaisuudessaan ylemmin äidillisin voimin. Mutta tässä on kyse periaatteista. Joku raja palvelullekin. Herra tekee itse, kun mainiosti osaa. Toisinaan vaan pelottaa lähteä autonrattiin, kun toimituksen lopuksi verenpaine on noin 400/200, lääkkeistä huolimatta.¨No, lentävätpä ainakin jäät tuulilasista nanosekunnissa, kun raaputuksessa on riittävästi aggrea takana.

Onneksi pienempi ei vielä pääse karkuun pukurumbaa ja jaksaa naureskella turvakaukalossa isoveljen naamanvääntelylle, kaikki vaatteet päällä.

tiistai 26. marraskuuta 2013

Rattikelkkamies!


Kekkerit on juhlittu ja sankari lahjottu. Juhlaväki oli ihailtavan maltillista, ja lahjavuorikin siis kohtuullinen, ja kaikki lahjat mieluisia. Potin taisi kuitenkin räjäyttää circa 1983 Itäkeskuksen Citymarketista ostettu lahja, Stigan Super GT -rattikelkka. Sillä Isopoika tänäänkin kurvaili kuuraisella ruohikolla ja huuteli menneessään: "Mä olen rattikelkkamies!"

Nostalgikko minussa ei tietenkään voisi olla tyytyväisempi. Sama vehje, jolla itse kiisin lähiön täyttömaakumparetta alas tuulispäänä! Ehkä koko lapsuuden huikein joululahja – isompaa paketti en olisi voinut toivoa! Ja kerrankin sain jotain uutta, isoa, hienoa, oikein länsimaisen MERKKItuotteen! 

Tässä tapauksessa panostus klassikkoon on ainakin kannattanut. Stiga on tietysti hyvin pidetty ja viimeiset parikymmentä vuotta ollut vähemmällä käytöllä, vaikka veljen lapset sillä reilun 10 vuoden kuluessa ovat kruisailleetkin. Nyt se pääsee sitten astetta kovempaan käytöön ainakin muutamaksi vuodeksi, sillä pulkka jää varmasti kakkoseksi. Stigan kunniaksi täytyy myös todeta, että siihen saa näköjään myös varaosia. Niiden ja huolellisen käytön ansiosta se saattaa vielä jäädä perikuntani suurimmaksi arvoesineeksi.

Äitini totesi, että ainoa ero nykymalleihin on, että niissä on sisäänkelautuva naru. Yksi toinenkin ero kuitenkin pisti silmään syksyn lelulehtiä selaillessa: toisin kuin 80-luvun alussa, nykyään Stigaa saa myös pinkkinä. Sellaista minä en osannut edes kaivata. 

perjantai 22. marraskuuta 2013

Ei jalostukseen

Eilen juhlittiin 3-vuotissynttäreitä, tänään sen sijaan taloutemme nuorin jäsen täytti kuusi viikkoa. Se on jo reunoilta nuhjaantunut ja liian pieneksi käynyt, ja haiskahtaakin ehkä hieman. Mutta johan se kohta on tullutkin tiensä päähän. Kuusi viikkoa on aika pitkä aika, jos on Ihmevauvan lonkkakipsi.


Viuh viuh, klonk klonk

Ihmevauva sai lonkkakipsinsä, koska 12 viikkoa valjashoitoa ei piisannut, tekemään vasemmasta lonkasta kehityskelpoista. Ihmevauva on siis ollut käytännössä koko pienen elämänsä tavalla tai toisella paketissa. Ei potkutteluja, ei kylpyjä, ei reisimakkaroiden kutittelua. Nyt elämme toivossa, että ensi maanantaista lähtien päästäisiin vähemmän järeiden apuvälineiden piiriin.

Asia ei tullut minulle yllätyksenä. Isopoika oli myös aikoinaan ensin valjaissa (tosin vain neljä viikkoa) sekä kipsissä (tosin vain neljä viikkoa siinäkin). Jos olisin koira, en kelpaisi jalostukseen, sillä suvussamme liikkuu ilmeisesti joku kirurgin mielestä "erittäin mielenkiintoinen" lonkkaluksaatiogeeni. Kun lääkäri alkaa näyttää innostuneelta, on aina syytä huolestua. Olisin mieluummin se tylsän tavallinen tapaus. 

 Koko odotusajan mietin, pääsisinkö kokemaan vastasyntyneen arjen ihan tavallisen vauvan kanssa. No, en päässyt, mutta voin vilpittömästi sanoa, että suurta väliä asialla ei ole. Kipsin kanssa on välillä hankalaa, ja tietysti jokainen vanhempi toivoisi, että oma lapsi olisi korjaamatta terve. Mutta yksikin yö lastenkirran osastolla riitti taas palauttamaan mieleen, kuinka turha tällaisista onkaan valittaa, ja kuinka paljon dramaattisempia tapauksia Taysinkin katon alle mahtuu.

Jonkinlainen palautus maan pinnalle tuli kuitenkin tänä aamuna, kun satuin samaan aikaan Ihmepojan tarhakaverin äidin kanssa päiväkodin eteiseen. Kaverilla on Ihmevauvaa kaksi viikkoa vanhempi pikkusisko, joka oli eteisen lattialla kovin virkkuna vatsallaan – ja ryömi! Jouduin kieltämättä nielaisemaan. Kun on alavartalostaan kipsissä, ei kyllä pääse ryömimään, vaikka kuinka haluaisi. Eikä kääntymään. Kipsiä vipuvartena käyttäen Ihmevauva kyllä hivuttaa itseään selinmakuulla eteenpäin, kolina vain käy. Isompana lonkkakipsiin joutuvat lapset lähtevät kuulemma sitkeästi sen kanssa kävelemäänkin – kova on ihmistaimen halu päästä eteenpäin!

Kuusi viikkoa on lyhyt aika, mutta pitkä aika pienen ihmisen elämässä. Se on myös suhteellisen pitkä aika pitää vaippa-alueen kipsiä maitokakkavauvalla. Jos ja kun kipsistä päästään, sitä ei tule ikävä. Ilman sitä elämä olisi kuitenkin myöhemmin paljon ikävämpää, koko eliniän alentunutta liikuntakykyä tai varhaiskeski-iän kivuliasta nivelrikkoa. 

X-asennossa makaava vauva, joka ei mahdu tavallisiin vaunuihin ja aniharvaan turvakaukaloonkin, herättää tietysti huomiota myös ympäristössään. Vieraiden ihmettelyt ja kysymykset eivät haittaa. Tuttujen päivittelyjä, säälittelyjä ja itsestäänselvyyksien toisteluita en taas oikein tahdo jaksaa, koska ne tuntuvat niin toisarvoisilta. En jaksa puhua kipsistä, koska se ei millään tapaa määritä Ihmevauvaa minulle; kipsi on vain sivujuonne siinä ihanassa vauvassa, joka meillä hymyilee, hihkuu, nukkuu, päristää ja juttelee. Ymmärrän toki, että vieraalle kipsi voi hyvinkin olla ainut kiinnostava asia, ja Ihmevauva muuten näyttää aivan tavallisen tylsältä vauvalta. Minulle vauvan kiinnostavimmat puolet ovat kuitenkin jossain muualla. Ikävä sitä kipsiä ei tosiaan tule, kun se lähtee. Sunnuntaisten synttärijuhlien riemukkain ohjelmanumero lienee kipsin signeeraus. 

torstai 21. marraskuuta 2013

Tänään on se päivä!


Moposta monsteriautoksi

Tänään on se päivä, kun on herätty lauluun "Hyvää syntymäpäivää, poika Koiranen". Sitten katsottu Dinojunaa ja syöty puuroa ja "risunoita" ja leikitty paloautolla ja juostu ensilumessa ja tehty pienen pieniä lumiukkoja ja kannettu hellapuita ja leivottu traktoripikkuleipiä huomista päiväkotipäivää varten. Siis syöty noin kilo taikinaa, johon meni noin 250 g voita ja sama määrä sokeria.

Jos muuten luulitte, että leipominen kolmevuotiaan kanssa on haaste, niin kokeilkaapa kaupan jähmeää sokerikuorrutetta ja pienenpieniä nonparelleja. 


Saisinko maistaa vähän? 

Tänään on myös himmennetty valot ja laulettu Paljon onnea vaan ja syöty jäätelö-vohveli-mansikka-sekoitusta (kakku tulee juhlissa). Ja kuunneltu syntymäpäiväruno ja saatu kaksi Postimies Paten erikoislähettipalvelu-dvd:tä. Ja sitten tietysti katsottu toista, sitä missä on raketti ja mikä oli se ainoa lahjatoive, jonka nyt kolmevuotias keksi. 

Ainoana toiveena syntymäpäivälleen poika esitti, että "syödään herkkuja ja leikitään!". No herkkuja syötiin, ja kai me vähän leikittiinkin.

Tänään on myös se päivä, kun äiti vähän mietti, kuinka kalpea valo oli Taysissa kolme vuotta sitten. Silloinkin oli lunta, pysyvämpää kuin se tänään satanut. Ja kuinka kaikki näyttäytyi niin kuin kuumeen läpi ja tuntui niin kovin oudolta. Vaikkei ollut mitään kuumetta, ja kaikki oli niin kuin pitikin. Kuinka intensiivistä oli Isonpojan (silloin vielä pienen pieni poika) oleminen heti ensihetkistä asti. Kuinka paljon se onkaan kasvanut! Kuinka paljon ne kasvavatkaan! Kuinka kamala on se haikeuden määrä, joka äidin elämään mahtuu ja kuinka tuntematon koko käsite lapselle onkaan. 

Tämä kolme vuotta tuntuu niin pitkältä ajalta, vaikka juuri mitään ei ole tehty. Puuroa syöty ja kaupassa käyty, niin ja kai välillä leikittykin ja tanssittu ja naurettu. Huudettu ja juostu ja riehuttu ja itketty. Samaa rataa jatketaan.

PS Sukulaissyntymäpäivien aiheuttaman lievän stressitilan ja ihastuttavan hengitystieinfektion yhdessä nujertamana palaan asiaan tiheämmin luultavasti taas ensi viikolla.

sunnuntai 17. marraskuuta 2013

Sitku noi nukkuu...

Vaihda Twitterin tilalle Blogger

Puhuin perjantai-iltana ihanan ja viisan ystäväni, suurperheen äidin, kanssa omasta ajasta, sen tarpeesta ja tarpeettomuudesta. Ystäväni oli tehnyt tietoisen päätöksen ja päästänyt irti ajatuksesta, että hän omassa elämäntilanteessaan (johon kuuluvat vaativa asiantuntijatyö, kolme lasta ja yksi bonuslapsi sekä raskaus), tarvitsisi sitä kuuluisaa omaa aikaa.

Päätös on monen perusmutsin, keittiöpsykologin ja naistenlehtikolumnistin korvaan varmasti kohtuuton, ehkä varomatonkin, ja johtaa vähintään burnoutiin tai oman minän katoamiseen. Ystäväni mielestä päätös oli kuitenkin ainoa oikea, ja nyt kaikki voivat paremmin, kun hän käy nukkumaan samaan aikaan muun perheen kanssa. Pohjimmaisena ajatuksena on se monesti toistettu totuus, että tässä se elämä on. Ja juuri nyt, tässä elämänvaiheessa se on tätä, täysiä päiviä, joissa muiden asiat menevät helposti omien ohi. Ilo löytyy kuitenkin juuri siitä.

Ajatus on pysäyttävä. Se on suorastaan radikaali, vaikka ensikuulemalta tuntuukin helposti uhrautuvaisen marttyyriäidin 30-lukulaiselta ajattelulta. Siinä on kuitenkin myös viisauden siemen. Kun lapset ovat pieniä, ei arjessa mikään ole enää omaa, ei edes aika. Mutta jos sen ajan kuluttaa vain miettimällä, että "sitku noi nukkuu", voi käydä niin, ettei se "oma aika" enää tuekaan omaa jaksamista, vaan syö sitä. 

Ymmärrän kyllä hyvin tarpeen hetken rauhaan ja omaan olemiseen, koska se on itsellänikin läsnä päivittäin. Esikoisen vauva-aikana enemmän kuin Ihmevauvan, mutta uhmailijan kanssa joka päivä. Monta kertaa päivässä. En usko, että äidin pitää omistaa elämänsä joka hetki jälkikasvullee. Eikä todellakaan ole pahasta karata toisinaan lenkille omassa ylhäisyydessään (eikä karkaamista ollenkaan), koko päiväksi shoppaamaan tai vaikka minilomalle. Pointti on, että jos kaipuu omaan rauhaan on arjen hallitseva tunne, korjausliikettä ei välttämättä kaipaa oman ajan määrä, vaan ajattelu. 

Tunnistan turhasta haikailusta myös itseni, ja yritän päästää siitä edes hiema irti. Jaksamista edesauttaa ennen kaikkea hyvä yhteinen aika, ei pyristely omaan. Ja niin kliseistä kuin se onkin, niin ei mene kauan siihen, kun minäkin istun keittiön pöydän ääressä vain odottaen, että joku tulisi kotiin.





torstai 14. marraskuuta 2013

Juhlasumua

Meillä on syksyn ja alkutalven aikana kalenterissa varsinainen juhlarysä. Kolmeen kuukauteen mahtuu kuusi syntymäpäiväsankaria: minun vanhempani, yksi serkuista, Isopoika, appiukko ja mies. Päälle vielä isänpäivä. Niin, ja tietysti se varsinainen hiljentymisen juhla, kaikkein eikaupallisin.

Vaikka lahjan ei tarvitse olla kallis ollakseen hyvä, ja vaikka lahjaa ei aina tarvitse edes olla (paitsi 3-vuotissyntymäpäivillä lahja täytyy kyllä olla), niin hieman rasittavaa jatkuva juhliminen on, vaikka kakku maistuukin. Kukkaro kärsii, ja ennen kaikkea lahjaideat tuntuvat katoavan päästä, jos niitä siellä ikinä olikaan.

Tänään koitti kuitenkin aikainen joulu. Lasten (omien ja lähipiirin) joululahjat ovat tätä myöten aika lailla hoidossa. 



Nyt keskitytäänkin pyöräyttämään estradille yhdet kolmivuotissynttärit ensi viikolla. Niiden jälkeen katsotaan sitä joulua.

tiistai 12. marraskuuta 2013

Vauvaihmisiä



Tilasin eilen Vauva-lehden. 

Ostin Huutiksesta odotusmekon.

Ei kannata vielä revetä liitoksistaan, tämä ei ole sitä miltä kuulostaa ja kaikkeen on ihan järkevä selitys (eikä se ole uusi vauva). No joo, paitsi ehkä siihen Vauva-lehteen.


Kohta kuuluu taas pienten jalkojen tepsutusta

En ole koskaan kokenut olevani nk. vauvaihminen. Ei ollut vauvakuumetta. Vauvavuosi ei tuntunut onnen täyttymykseltä. Vauvat olivat irrationaalisia, kuolaisia ja holtittomia, eikä niistä ikinä tiennyt, mitä ne halusivat. Ikinä en oikein ymmärtänyt sitä kuuluisaa vauvantuoksuakaan (haistelin kuulemma vain väärästä päästä..)

Mutta sitten syntyi Ihmevauva. Ihmevauva ei oikeastaan ole sen ihmeellisempi kuin mikään muukaan vauva; irrationaalinen, kuolaava ja holtiton on sekin. Ihmevauvan erottaa muista vauvoista se, että kaiken todennäköisyyden mukaan tähän taloon ei tule enää muita vauvoja. Haikeuden ja luopumisen määrä on nostalgikolle kohtuuton. En oikeastaan lainkaan odota, että se tuosta kasvaa. En halua, että siitä tulee iso. Vauvassa on paljon hyviä puolia: se ei sano periaatteesta ei joka asiaan, se ei pääse karkuun, se ei näytä perin juurin kyllästyneeltä jorinoihisi, se ei kärtä rusinoita ruokapöydässä ja suutu, kun unohtuivat kauppaan. Vauva vaan hymyilee, näyttää suloiselta ja tuhisee unissaan.

Osansa luopumisen tuskassa lienee myös Ihmevauvan toisen lapsen taakalla. Kun ei ehdi istua sohvalla vauvan vieressä odottamassa, että se oppisi jonkun hienon tempun tai sanoisi jotain harvinaisen älykästä,  saattaa jäädä huomaamatta, kuinka se kasvaa ohi vauvuudesta. Olen melko lailla alistunut siihen, etten tule huomaamaan, kun Ihmevauva oppii kävelemään. Ei siksi, etten olisi paikalla, mutta en vain näe sitä, kun "vastahan se syntyi!" Sehän on ihan pieni vielä!"

Tuntui siltä, että tuli viimeinen mahdollisuus fiilistellä tätä vauva-asiaa, kun siihen on vielä jotain kosketuspintaa. Olisi se tietysti onnistunut ilman lehteäkin. (Mutta tuli myös erittäin hyvä tarjous, myönnetään, ja kaipaan aivotonta luettavaa, ihmisläheisyyttä, joka ei ole sosiaalipornoa eikä tositeeveetä). 

Mama-malliston mekko taas kotiutuu yksinkertaisesti kietaisumallisen kaula-aukkonsa vuoksi. Neljän imetyspaitaa huutavat lisää variaatiota kaverikseen. On vauva-ajan ohikiitävyydessä jotain hyvääkin: pääntien ulottuvuudet eivät enää ole tärkein asia päällepantavaa valittaessa. 

Vaikka kuinka sydäntä pakottaa, niin tiedän kyllä, että maailmaa varten ne lapset tehdään. Onneksi ne tuhisevat isompinakin.





maanantai 11. marraskuuta 2013

Onneton rakkaustarina

Ajauduin viime keväänä, vastoin tapojani, kiihkeään suhteeseen nuoren hurmurin kanssa. Aristokraattisen, hillityn ulkokuoren takana piili suurta kunnioitusta herättävä loogis-matemaattinen ajattelukyky, taipumus deduktiivisen metodin käyttöön ja kyky uskomattomiin fyysisiin suoritteisiin. Valitettavasti yhteinen matkamme näyttää jäävän kesken; väliimme tulevat niin ajan, kulttuurin kuin onnettomien olosuhteidenkin muodostamat esteet, jotka tekevät suhteen jatkamisen mahdottomaksi.

En ole dekkareiden ystävä. En ole saanut oikein kiinni tästä pohjoismaisen dekkarin villityksestäkään, vaikka näön vuoksi olen millenium-trilogian ja muutaman Marklundin lukenut. Aina kuitenkin petyn, kun tarina muuttuu utopistiseksi ja epäuskottavaksi, väkivalta tarpeettoman raa'aksi ja liian mässäileväksi. Skandi-dekkareiden ykkönen on mielestäni edelleen Waltarin Palmu-sarja. Ja kaikkien salapoliisien kuningas on tietysti se pieni, pyylevä belgialainen.

Kunnes kohtasin Erast Petrovits Fandorinin. Samurai ja herrasmies tavallisen vaatimattoman venäläisvirkamiehen asussa. Fandorin vei minut mukanaan 1800-luvun lopun Venäjälle ratkomaan mitä merkillisimpiä (ja kyllä, osin myös utopistisia ja mässäileviä) myseerejä.

Erast Fandorin -sarja muodostaa kirjailija Boris Akuninin "kirjallisen projektin", jossa hän käy läpi dekkarikirjallisuuden alagenrejä (suljetun tilan mysteeristä salaliittotarinaan ja palkkamurhaan). Projektin suomentaminen tyssäsi kuitenkin viiteen teokseen, ja ne olen kaikki nyt lukenut. Kaikkiaan Erast Fandorinin tutkimuksiin kuuluu 14 kirjaa (puhumattakaan Akuninin muista dekkarisarjoista). Viimeisin suomennettiin vuonna 2005, joten ihan heti sarjalle ei olla varmaan saamassa jatkoa. Mikä karvas pettymys, ja missä on logiikka?!? 

Eipä auta. Venäjäntaitojeni hiominen on edelleen jäissä ja Fandorinin tapailu alkukielellä liian raskasta meille molemmille. Täytynee kääntyä ystäväni Amazonin puoleen ja selvittää, onko Fandorinin charmi säilynyt englanninnoksissa. 

lauantai 9. marraskuuta 2013

Tehdään siitä oikein retki!

Remppaevakkojen reki starttasi jälleen kerran, ja kun säätila oli erinomainen, päätettiin tehdä siitä oikein retki.

Joten retki siitä tuli! Oikea kaupunkiretki!

Tunnista kaupunki ja voita... öö, banaani?

Tuli ainakin Isonpojan mielestä hieno retki, johon sisältyi leikkipuisto, kosken ylitys hurjalla sillalla ja valtavan iso palopumppu. Niin ja lopuksi vielä hampurilaisen syöminen "ihan oikeassa" ravintolassa. Ja hampurilainen tuli autossa! VIHREÄSSÄ autossa! 

Hyvä retki.

Äiti vähän häpesi puistoasuna toimineita kuraisia ulkoiluhousujaan, mutta minkäs teet. Tässä iässä ei enää palella. (Ja kura kertoo vain siitä, kuinka savinen on pienviljelijän perunapelto!) 

Uudistettu Pikku kakkosen puisto oli hieno! Erityisesti tietysti junamiehen mieleen oli juna, jossa pääsi kuulemma ajamaan veturia ja kaikkea. Äidin mieleen oli riippusilta, jossa vähän arkapyrstö poikakin uskalsi laittaa riehavaihdetta silmään. Kaiken kaikkiaan puuhapaikkoja kyllä riitti. Pitänee vain palata jonain toisena viikonpäivänä, ehkäpä myös kurjemmalla säällä, jolloin paikalla ovat vain todelliset puistosissit. Vaikka tuskin tuota hienoutta kovin usein kovin rauhallisena löytää. 



Niin ja sitten tämä ilmiö oli äidin mieleen. Marraskuussa! Ai ai ai!

Ihmevauvan mielipidettä ei kyselty, se nukkui koko reissun. Heräsi syömään ravintolassa ja jatkoi uniaan. Ihme. Vauva. (Ja iso, tänään 4 kk!)

torstai 7. marraskuuta 2013

Puurolakko

Valtakunnansovittelijan mukaan työtaistelussa on päädytty molempia osapuolia tyydyttävään ratkaisuun. Äiti voitti.


Tarjoiluehdotus

Isopoika teki keväällä puurolakon. Ensin luovuttiin iltapuurosta, ja sen asian kanssa vaan opittiin elämään. Mutta aamupalan suhteen äiti oli epätoivoinen. Lastenhan kuuluu syödä puuroa! Ja puuro nyt vaan on ihanteellinen aamupala. Oli aamun vireystila mikä tahansa, puuro syntyy aina. Virallisterveellinen. Edullinen. Helppo tapa muiluttaa lapsen lautaselle marjoja ja hedelmiä.

Niin ja pakkohan se on myöntää, puuro on hyvää. Tunnustus on kipeä, koska ehdin itse taistella puuroa vastaan pari vuosikymmentä, jolloin söin sitä vain hetken mielijohteesta tai puolipakolla. Sitten viiden aterian ruokailurytmi astui elämääni, puuro sen oheistuotteena. Ja sitä piti syödä, koska eihän lapsi syö, jos ei äitikään. No, äitihän söi ja jäi kiinni kuin tervaan. Sitten kuvio heittikin taas kuperkeikkaa.

Puurokapinaa oli vaikea niellä myös siksi, että päiväkodissa Isollepojalle puuro kelpasi. Tämä oli siis henkilökohtaista! Lisäksi muistin, kuinka paikasta toitotetaan, että lapsi ei saa omia päätösvaltaa perheessä itselleen. Muuten huomaa yhtäkkiä olevansa pikkutyrannin tossun alla joka asiassa. Omavaltaisuus aamiaistarjoilun suhteen ei siis tosiaankaan käynyt laatuun.  

Vaikka eihän se ihan noinkaan mene. Lasta on mahdotonta pakottaa syömään, jos se on toisin päättänyt. Ilman voi olla, ja moni kyllä sitten onkin ja elää kai puhtaasta armosta. Joskus täytyy myös niellä tappionsa ja alistua lapsityrannin Oman Tahdon edessä, esimerkiksi kun on viimeisillään raskaana ja saa muutenkin tapella päivän aikana sata isoa ja kaksisataa pienempää taistelua. Joskus on ihana luovuttaa. Päättää, että joka päivää ei tarvitse aloittaa taistelulla. Äiti saa syödä puuronsa, lapselle voidaan sitten keksiä jotain muuta.

Näin kun tekee, saa huomata, että joskus se käänteispsykologiakin toimii. Kun Isopoika saa päättää, se saattaakin yllättää ja päättää viisaasti. Syötyään aikansa aamuisin leipää, jogurttia, viiliä, mehukeittoa ja ties mitä äidin puurolautaselle nyrpistellen, tuli sekin aamu (isän komennossa tosin), kun valtavan omenasosekasan alta katosi myös pari kaurahiutaletta. Parin päivän päästä vähän useampi. Ja hieman myöhemmin se päivä, kun poika huusi keittiötä kohti kirmatessaan: "Puuroa! Minä pidän puurosta!" Luovutuksen kautta tuli voiton päivä. Nyt meillä syödään taas puuroa, melkein joka aamu. Kuten kuvasta näkyy, Isopoika syö omansa omenalle, minä voisilmällä (okei, kahdella!) ja maidolla.













keskiviikko 6. marraskuuta 2013

"Se on varmaan ihan hyvä noin!"

Ruotsalaisuuden päivän kunniaksi Seiska onnistui tekemään melkein journalistisen työn kertomalla Malmin sairaalan "Samma på svenska" -kyltistä. Huomiseen mennessä kuva ehtii varmasti kiertää somen moneen kertaan ja ehtii iltapäivälehtiin asti, selitysten koristelemana. Mutta ihan oikeasti, kuinka noin voi käydä? No niin voi käydä, kun kukaan ei ehdi ottaa vastuuta eikä käyttää järkeään.

Mutta kieltämättä ensimmäinen ajatu oli, että tämä on joku kiero suomenruotsalainen aprillipila. Sitten muistin, kuinka monta Lorem ipsum- ja Own cow in the ditch -tilannetta olen itse kohdannut. Niin ja kaikki ne, joista ei voi edes vihjata.

Vaikka tässä nimenomaisessa tapauksessa ei ole kyse minkään käännöskiskan tekemisistä, niin alalle ominaisia piirteitä siitä tulee kyllä mieleen. Kuoliaaksi kilpailutus, kiire, tiukka kilpailutilanne, kustannustehokkuus, ikuinen kiire, loputon alihankkijoiden ketjutus, niin ja muistinko jo sanoa, että kiire olis. Oikeastaan valmista olisi saanut olla jo eilen. Tällaisessa tilanteessa sanoja "Se on varmaan ihan hyvä noin!" ei koskaan pitäisi ottaa vakavasti. Silloin voi takuuvarmasti sanoa adjö säälliselle lopputulokselle.

Niin no, maalaisjärki, yleissivistys ja vastuunotto lienevät tarpeen alalla kuin alalla.


tiistai 5. marraskuuta 2013

"No mutku tosi halvalla sain..."

Tunnustan. Olen pahemman luokan tosielämän sulovileeni. Pakkohan se on ostaa, kun halvalla saa. Samalla kuitenkin tiedostan, että ihan pakko ei välttämättä olisi – ja siinä on tärkein syy, miksen ole sortunut sen paremmin plussa- kuin bonuskorttiinkaan. En vaan voisi vastustaa kolme jumppakuminauhaa kahden hinnalla -tyyppisiä houkutuksia, vaikka kukaan meillä ei juuri jumppaa, varsinkaan kuminauha kanssa. 

Lastenvaatteet ja kirppikset ovat kuitenkin ylitsepääsemätön yhdistelmä. Ja nimenomaan itsepalvelukirppiset; nettikirppiksiä käytän pääasiassa täsmäiskuihin todellisessa tarpeessa. Oikeilta kirppiksiltä käyn hipelöimässä kotiin kaikenlaista ihan vain siksi, kun ihan tosi halvalla sain. Järkevää ja ekologista – niin kai, ainakin niin kauan kun ovi menee vielä vaatekaapissa kiinni. Ja ennen kuin täytyy itse ruveta miettimään, miten pieneksi käyneistä vaatekappaleista pääsee eroon. Järkevyyttä voi miettiä myös siinä vaiheessa, kun havaitsee omistavansa 19 pari koon 68-pieni 74 velour- ja collegehousuja. Lapsella, joka ei voi käyttää kuin koon 98 sukkiksia! 
Eivät muuten maksaneet nämäään paljon mitään!

Tähän liittyen arvaatte varmaan, että olin tietenkin paikalla, kun Toys'R'Usin nettikaupassa oli viime sunnuntaina -25 % alennus lähes kaikesta. Tarkoituksena oli ensinnäkin katsella, onko mitään jäljellä ja sen jälkeen ehkä klikkailla pari lisäpalaa Brion junarataa joulupuun alle. 

Hämmästys oli suuri, kun nettisivuille ei meinannut päästä lainkaan. Jouduin siis jonottamaan lähes tunnin päästäkseni shoppailemaan! Viimeksi taisin jonottaa Itikseen Alkoon joku vuosi joulunpyhien alla. Sitkeää nuukailijaa eivät pienet esteet pidättele, varsinkin kun jonotuksen voi hoitaa netissä roikkumalla, ei kisailemalla hienhajuisten kanssaihmisten kanssa räntäsateessa. 

Lopulta kaupan ihmeet aukesivat ja sitten kävi toteen jokaisen sulovileenin märkä uni: klikkailtuani muutaman Brion osan ostoskoriin, alkoi alennuskin yhtäkkiä näyttä ihan mitä sattuu – paljon enemmän kuin luvattu 25 %. Adrenaliinit olivat samalla tasolla viimeksi varmaan synnytyksessä. 





Brion ratavaihteen (kuvassa) ja muutaman muun junaradan osan lisäksi napsuttelin joululahjat molempien puolien serkuille (lautapelejä) ja Ihmevauvalle sekä kertakaäyttöastiat Isonpojan synttärijuhlille. Ostoskorin täyttyessä tosin täyttyi myös roskakori, kun sinne lensi muutama periaate: "Ei kai vauva nyt mitään leluja vielä lahjaksi tartte, eihän se niistä mitään tajua" ja "Yksi lahja per lapsi on ihan riittävästi jouluna!" 


Ihan varmasti vauvakin tajuaa musiikkimadon päälle, kun halvalla kerran sai!

No, nyt on ainakin muutama joululahja plakkarissa. Itse odotan kyseisen paketin saapumista varmaan enemmän kuin omia joululahjojani...

PS Tämä ei ole maksettu mainos, ei siellä Toys'R'Usin kaupassa enää mitään ole.


maanantai 4. marraskuuta 2013

Väärin juhlittu


Pyhäinpäivän viikonloppu takana. Yksi niistä juhlista, kun moni kiskoo ihmeissään kaupan ovea, kun ei muista, että tällainenkin juhla on vielä kalenterissa kaupan vapaita aukioloaikoja torpedoimassa.

Tämä on myös erittäin otollista aikaa juhlia väärin. Elintilasta taistelevat kalenterissa seisovan pyhäinpäivän lisäksi angloamerikkalinen Halloween ja vanha suomalainen kekri-juhla, jonka perinnettä on edellämainittujen imussa yritetty elvyttää. Halloween ja pyhäinpäivä  ovat luonteeltaan kiusallisen erilaiset juhlat, vaikka samaa alkuperää ovatkin. Kauhua karnevalisoiva Halloween tuntuu tallovan hartaan ja hiljaisen pyhäinpäivän varpaille. 

Halloween on kieltämättä tunkeutunut ryminällä suomalaiseenkin juhlakattaukseen. Se on helppo ymmärtää, koska kuvasto on amerikkalaisesta populaarikulttuurista niin tuttua, ja juhlapäivän paikkakin valmiina. Tai ainakin melkein – krääsästä, kaupallisuudesta ja liiallisesta räyhähengestä syytettyä Halloweenia on helppo juhlia paitsi väärin, myös vääränä päivänä. Siinä missä pyhäinpäivä on Suomessa virallisesti liikkuva juhlapyhä, Halloween ei sitä ole. Arvostelijoiden mielestä naamiaiset on paras säästää oikealle päivälle, eikä vampyyrimaskissa kekkaloida sekä etu- että jälkikäteen. Varmaankin karnevalistisen luonteensa johdosta Halloween on ottanut tilaa myös sieltä, missä naamiaisille ja hassulle krääsälle on vankkumaton kannattajakunta: lasten keskuudessa. Vappu on vakiintunutta koulujen ja päiväkotien naamiaisjuhla-aikaa, mutta nykyään pukeutumisleikkejä harrastetaan myös syksyisin.

Jos joulun vääriä viettotapoja ei nyt oteta lukuun, niin seuraava erinomainen mahdollisuus vääränlaiseen juhlintaan koittaakin sitten helmi-maaliskuun vaihteessa. Lähes epäonnisesti kolmen viikon välein asettuvat ystävänpäivä ja kansainvälinen naistenpäivä. Suomalaisen kalenterin ystävänpäivä on jonkinlainen kotoutettu (ja arvostelijoiden mukaan samalla nuhjaantunut) versio angloamerikkalaisensta romanttisen rakkauden juhlasta. Kansainvälinen naisten päivä taas on suuremman luokan juhla toisessa ilmansuunnassa.  Täyttä selvyyttä ei ole, vietetäänkö molempia vain siksi, että saadut kukkalaitteet voitaisiin julkisesti kilpailuttaa sosiaalisessa mediassa.

En tiedä, onko väärin juhlittu, jos tuon 19.11. kotiin muutaman oluen ja paketin makkaraa. Ei siksi, että stereotypiana miehen tulisi niistä pitää, vaan siksi että tämän talon mies varmasti pitää. 19.11. nimittäin vietetään kansainvälistä miesten päivää. Yleisin tapa juhlia sitä vääriin taitaa olla se, että jätetään kokonaan juhlimatta.


PS Itsehän muistin pyhäinpäivän niinkin huonosti, että olin jo painamassa palautelomakkeen Lähetä-nappia Aamulehden jakeluhäiriöstä suivaantuneena. 

lauantai 2. marraskuuta 2013

Isopoika ja Ihmevauva

Tämän blogin tärkeimmät guest starit ovat tietysti Isopoika ja Ihmevauva.


Lapsen paikka on lattialla. Kahden lapsen paikka on edelleen lattialla.

Isopoika saapui luoksemme ripaus vajaat kolme vuotta sitten. Piti lähteä jouluksi Afrikkaan safarille, mutta oltiinkin vauvapöllyssä Pirkanmaalla. Sittemmin on jo passikin vanhentunut, että mihinkäs tästä nyt lähdet. 

Isopoika tykkää renkata valoja, syödä pahvia ja nenäräkää (iuh), läpsiä ja nipistellä Ihmevauvaa. Sallittummista huveista mainittakoon autoleikit, junarata, Posti-Pate ja Mainio Manu. Isopoika suuttuu sekunnissa, jos asiat eivät mene suunnitelman mukaan, vaikka kukaan ei tietäisi mikä suunnitelma on. Sitten lentää tavaroita. Isopoika on myös kovin, kovin herkkä ja ujo ja itsetunnoltaan horjuvainen. Samaan aikaan häntä pitäisi hillitä, hallita ja suitsia, etteivät änkyrätemperamentti ja välistä jääneet päiväunet ota täyttä valtaa. 

Isopoika tunnistaa ainakin viisi pöllölajia ja osaa matkia niiden ääniä, mutta samaan aikaan pelkää pöllöjä. Isopoika pelkää myös Mörkyleitä, kovia ääniä, kummituksia (kiitos Pikku kakkonen) ja ukkosta. Isopoika pitää traktoreista, kaivureista, puskutraktoreista, kuorma-autoista, pakettiautoista, rekka-autoista, bussiautoista, metrojunista, höyryvetureista, tukkirekoista, metsäkoneista, nostureista, betoniautoista ja lentokoneista. Niin ja formula-autoista, mummon autosta, papan autosta ja äidin autosta. Isopoika on myös säveltänyt ja sovittanut lukuisia hittibiisejä, joista ensimmäinen oli ikimuistoinen "Rolle-auto ajaa" ja viimeisin jo astetta progempi "Onko ötököitä olemassakaan". Tästä huolimatta – tai tämän vuoksi – Isopoika heittäytyy mykäksi, kun muskarissa pitäisi vetäistä "Joulu on taas".

Ihmevauva kiirehti maailmaan heinäkuussa 2013 kuunneltuaan ensin koko päivän, kuinka hauskaa muulla perheellä oli Särkänniemessä. Koska Ihmevauva ei päässyt Tornadoon, hän yritti kompensoida syntymällä SVO:lta synnytyssaliin vievään hissiin, mutta hieman myöhästyi siitäkin. Ihmevauva on ihmeellinen vauva, koska nukkuu omassa sängyssään,  syö tyytyväisenä, muttei koko ajan ja hymyilee onnellisena, kun joku vain sattuu huomaamaan hänet makoilemassa siellä-mihin-hänet-on-sillä-kertaa-laskettu. Riemukkainta Ihmevauvasta on, kun joku nauraa tai tanssii hänen kanssa.

Kaikki vauvat eivät ole tällaisia, sen Ihmevauvan äiti kyllä tietää. Vaikka Ihmevauva on perinyt (isältään) lehmän hermot, ihan mitä tahansa hänkään ei siedä. Palvelua vaaditaan harvoin, mutta silloin sen on paras pelata nopeasti, oli kyseessä sitten ruoka, uni tai ilmavaivat. Ihmevauva hermostuu, jos inkontinenssisuoja (KYLLÄ, Ihmevauva käyttää inkontinenssisuojia!) on märkä tai haalari läpikuolattu napaan asti.  Ihmeellinen Ihmevauva on ollut niitattuna navasta nilkkoihin ulottuvaan kipsiin jo kolme viikkoa, mutta sekään ei näytä Ihmevauvaa juuri hetkauttavan. Ihmevauva tulee leppoisana mukana sinne, mihin viedään ja hymilee sammakkosuullaan leveästi kaikille, jotka vain ehtivät hänet huomioida. Mutta tässä suhteessa Ihmevauva on vaarallinen – kun olet kerran hänen pauloihinsa langennut, et ehkä enää maltakaan jättää häntä yksin!



perjantai 1. marraskuuta 2013

Oh yes I did!

Todellakin. Jouluvalot on pihalla. Ei kun kaamos-, talvi-, masennus-, whatever pimeysvalot. Pihalla ovat. Vaikka ruoho vihannoi ympärillä, niin kuin kuvasta näkee! Talvi ja kaamos ja masennus on silti täällä, niin johan se on aika laittaa. 

Kotoilua

En vaan tajua, kuinka oikeat kotiäidit sen tekee.

Vietettiin tänään lasten kanssa kotipäivää. Kotipäivä = ei poistuta pihaa kauemmas. Yleensähän me ollaan aina jossain, kaupassa nyt edes, tai kirjastossa. Perhekerho, leikkipuisto, kirppis. Se on peruskuvio. Mutta joskus heittäydyn uskaliaaksi. No, kotipäivä meni ihan loistavasti, kunnes koitti päiväuniaika. 

On se nyt jumalauta, jos suoraan sanotaan. Hajoaa pakka ihan kokonaan käsiin. Eihän tässä olekaan kuin reilu vuosi vasta taisteltu lapsen kanssa, joka selvästi päiväunet tarvitsee, mutta ei vaan nuku. EI. NUKU. Ei, vaikka koko loppupäivä menee kiukutteluksi, niin äidille kuin pojalle. No, nukahtaapa ainakin ajoissa, kun on muutaman tunnin kiukunnut.

Yritin paikata päivän tunnelmaa näillä: 


 Ne on luovasti paistettuja lettuja. 

Aidosti uskoin melkein loppuun asti, että spelttijauho vaan tekee taikinasta hajoavaa, mutta ei, kyllä mulle kävi vanhanaikaisesti: pannu ei ollut tarpeeksi kuuma. Vaikka kuinka esilämmitin valurautapannua hellalla, niin tarpeeksi kuumaksi se muuttui vasta, kun yli puolet taikinasta oli paistettu. Maku onneksi oli takuuvarma.