tiistai 4. helmikuuta 2014

Vuosi ilman karkkia



Nämä ovat sallittuja (kyllä, siinä lukee "With Even More Chocolate!")




Ensin se oli lähes absurdin huvittava, täysin mahdoton ajatus, jota aloin kuitenkin pyöritellä päässäni enemmän ja enemmän. Ja kun se oli  kerran sanottu ääneen, todistajien läsnäollessa, ei sitä enää voitu pyörtää. Kun se oli laitettu Facebookiin, se olikin jo pakko toteuttaa. Vuosi ilman karkkia.

Hei vaan äidin verenpainelääkkeet (Fazerin lakupötköt, miten joku vaan voi olla niin hyvää, en tiedä) ja kurkkupastillit (merkkarit). Hei vaan, jälkiruokasuklaat ja kahvin-kanssa-kaksi-palaa-geishaa-pää-puoliksi-piilossa-keittiön-kaapissa. Riippuvaisuutta on monenlaista, ja pahimmat ovat kai yhtä aikaa henkistä ja fyysistä sorttia. Siksi ne on paras purkaa totaalikieltäytymisellä, toiveissa (ensi vuonna!) kohtuukäyttö.

Koska savottaa on takana jo yli kuukausi, uskallan ehkä toivoa jopa onnistuvani. Merkit ovat suotuisat. Olen jo lakannut ajattelemasta "vitsi kun nyt tekisi mieli *lisää tähän melkein mikä vaan makeisten kauppanimi*" ja ryhtynyt ajattelemaan: *tää on just sellainen hetki, jolloin olisin syönyt *suklaata/karkkia*. Marketin irtokarkkihylly ei saa enää aikaan hallitsemattomia poskisylkiä, mutta Makuuniin en ole vielä valmis.

Onneksi makeisvero on puolellani tässä projektissa, tai ainakin varmistanut, että sokerikoukusta ei ole lopullisesti päästy. Veron ansiosta nimittäin kauppaan on ilmestynyt aika monta suklaaksi katsottavaa tuotetta, joiden päällä vain lukee "keksi". Kelpaavat minulle, eivät ole saarron piirissä. Itsepetosta? Ehkä, mutta parempi näin kuin molempien vaihtoehtojen rajaton kulutus. Olen sen luokan karkkinarkki, että mikään keksiksi luokiteltava ei vain ole sama asia.

Enää 46 viikkoa. Ei sillä, että pitäisin kirjaa.

PS Päätin samalla pitää H&M-tilauslakkoa ainakin puoli vuotta. Haluan nähdä, kuinka isoja alekoodeja alkaa rapista, että helpon shoppauksen narkki saataisiin takaisin nettikauppaan.





torstai 30. tammikuuta 2014

Takinkääntäjä


No mutta eikö ne ookin _SÖPÖT_?
Kuva: Me&I




Pakko tunnustaa. Kuulun nykyään Facebookin Sydänpyllyt-ryhmään.

Pari vuotta ehdin pyöritellä silmiäni koko kotikutsuhumpuukille ja ylihintaisille ruotsalaisille lastenvaatteille.

En kuitenkaan tehnyt sitä virhettä, että olisin vannonut olevani tilaamatta mitään, kun ensimmäisen kerran sitten menin kutsuille, lähinnä sympatiasta emäntää kohtaan. Sen verran hyvin tunnen itseni, että onnistun yleisen innostuksen vallitessa perustelmaan itselleni jopa kolme kertaa normaaliostoksiani kalliimmat valinnat. Siihenhän koko konsepti taitaa perustuakin.

Siitä huolimatta en olisi uskonut olevani muutamaa kuukautta myöhemmin Sydänpyllyjen jäsen ja  odottavani uutta Me&I-mallistoa... kyllä, INNOLLA! Valitettavasti en intoilustani huolimatta ehtinyt paikallisen myyjän avoimiin oviin, koska neuvolan aikataulut pissivät jälleen kerran oikein urakalla. Ja vuosien silmien pyörittelyn jälkeen ei liene yllätys, ettei yhtään pyyntöä kutsuillekaan ei ole vielä kuulunut.

Loppujen lopuksi en tiedä, mikä kamelin pään käänsi ja selän katkaisi. Koko merkki tuntuu olevan vähän huonossa huudossa nykyään. En tiedä, onko kyse sitten niinkään edes vaatteista, vaan jostain viiteryhmäajattelusta, sosiaalisesta kuulumisesta, yhteisestä kivasta. Vähissä ovat olleet nämä minun kotiäitiyden viiteryhmäni, kun meidän hiekkalaatikollakin saa istua yksinään, perhekahvila hermostuttaa lasta ja netissäkin tuppaa tulemaan vain kinaa, kun siellä on niin helppoa jonkun olla aina enemmän oikessa. Kuulutaan sitten joukkoon edes vaatteilla. 

Itse malliston herättämät tunteet olivat hieman kaksijakoiset. Isoissa linjoissa oli mielestäni petraamisen varaa: unisex-linja tuntuu liukuneen jaotteluun "T-paitoja pojille, tunikoita tytöille" ja naisten kevät/kesä oli aivan liian musta ja harmaa. Yksittäisiä herkkuja joukossa kuitenkin oli useampi, joten eiköhän täällä tepastella osin myös ylihintaisissa ruotsalaisissa  lasten (ja naisten!) vaatteissa ensi kesänä.. 


maanantai 27. tammikuuta 2014

Häpeäpaalu

Joudan häpeäpaaluun.

Tuoreen bloggarin innosta tutiseva floodaus meinasi kuolla alkuunsa. Syyt tuskin kiinnostavat, mutta tässä niitä tulee: tapaninpäivänä alkanut terveyskeskuskierre, johon on kuulunut 5 x silmätulehdus, 2 x korvatulehdus, 1 x peitteinen nielutulehdus, Z x valvottu yö, 4 x lohduton yskä ja 4 x antibioottikuuri... Niin ja kaupan päälle 2 x alaetuhammas.

Yritän palata oikein sanottavan kanssa heti, kun tästä toipiluuden puolihorteesta pääsen tolpillenoi muutenkin kuin pyörittämään pakollisia kuvioita.

2014 voi käydä vain paremmaksi!

maanantai 23. joulukuuta 2013

Joulua!

Olen joulumatkaillut Helsingissä, siivonnut ja koristellut ja jonottanut Prismassa. Perussetti siis! Ja tänään paketoinut, paketoinut ja paketoinut. Syönyt Juhlapöydän konvehteja, kun himoitut Aladdinit olivat loppu!

Olen myös kirjoittanut puolivillaisesti ja -huolimattomasti blogitekstiä, mutta sen pariin joudun vielä palaamaan myöhemmin. 

Niin on taas blogi jäänyt puuhan jalkoihin. Ja nyt se jää joulun jalkoihin. Joulu koostuu täällä hurjasta menosta, koirista ja kakaroista. "Elämästä", kuten mies meillä sanoo. 

HAUSKAA JOULUA! KAIKILLE!


tiistai 17. joulukuuta 2013

Äiti leikitäänkö?! ÄITI!

                          
Palokunta odottaa hälytystä.



Olemme huonoja leikkijöitä. Erityisesti minä ja Isopoika.

Kateellisena, kaihoten ja ihmeissäni luen kolmevuotiaista, jotka leikkivät pitkiä aikoja tyytyväisenä itsekseen, ja jotka täytyy korkeintaan "auttaa leikin alkuun". Tässä taloissa leikki täytyy auttaa myös huippukohtaan ja loppuun. Ja aloittaa alusta. 

Ihmetys vaihtuu lannistumiseen päiväkodin vasu-keskustelussa, kun kuulee, että siellä Isopoika hallitsee itsenäisen leikin tarvittaessa oikein mainiosti. Siis viitsii ja haluaa leikkiä yksin. Puolittainen leikki, eli leikkimisen leikkiminen esimerkiksi sohvalla istuen, ei myöskään kelpaa. Silloin kajahtaa raikuvasti: "Eiku lattialle! ÄITIII!" Isällä on erivapauksia: jos mies on sytyttämässä kakluunia, Isopoika saattaa ilmoittaa, että isä voi nyt leikkiä "yhdellä kädellä". 

Minä olen erityisen huono leikkimään. Leikin siis vain yhdellä kädellä, tosin ilman erityislupaa. Toinen käsi kauhoo Duploja laatikkoon tai lajittelee kirjoja pinoiksi, palapelejä pusseihinsa, parittomia sukkia pois lattialta. Yksi lempileikeistäni on "parkkipaikka". Siinä pikkuautot järjestetään lattialla sisteihin riveihin. En todellakaan ole mikään martta. Vanhemmuus on vaan vienyt sekasorron uudelle tasolle ja herättänyt siinä sivussa sisäisen nihilistini, jonka mielestä parkkipaikka on paljon hienompi leikki kuin moskovalainen, kuusikaistainen liikennekaaos olohuoneen lattialla.

Leikkikaverin tarve tataa Isonpojan kohdalla tosin kummuta samasta lähteestä, kuin niin moni muukin asia, uhma ennen kaikkea. Huomiontarve on yksinkertaosesti vailla äärtä ja rajaa. Suurin yksittäinen rajoittava tekijä on tietysti perheeseen ilmestynyt Kilpailija, Ihmevauva, josa Ispoika toteaa välillä mairealla tätiäänellä: "onpa söpönen vauva!" Täytyy toivoa, että jossain vaiheessa leikkiin kinuaminen siirtyy kohdistumaan ensisijaisesti siskoon, ellei sitten kolmen vuoden ikäero ole siinä kohdassa liikaa. Ja täytyy toivoa, että poika kokee saavansa edes osan siitä huomiosta, jonka ansaitsee.




maanantai 16. joulukuuta 2013

Näin puhut kolmevuotiaalle, osa I.

Kolmevuotiaan ajatuksenjuoksu on iloinen ja pompsahteleva. Siksi sitä kannattaa lähestyä sen omilla aseilla.

Kengät menevät vääriin jalkoihin. Syntyy case Oikea Jalka.
"Sulla on oikea jalka ja vasen jalka ja sitten sulla on oikea jalka ja väärä jalka, tai kaksi oikeaa jalkaa tai kaksi väärää jalkaa. Vasen jalka voi olla oikea jalka tai väärä jalka. Ja oikea jalka voi olla väärä jalka tai oikea jalka. Mutta oikea jalka ei voi olla vasen jalka."


Oikea jalka, vasen jalka ja kaksi väärää jalkaa.

Case Onomatopoeettinen eli Case Kuikka. (Tastatietona: jostain tuntemattomaksi jääneestä syystä Isopoika pelkää tällä hetkellä kuikkia. Ei ehkä yhtään paljon kuin pöllöjä ja mörkyleitä. Mutta pelkää kuitenkin.)
"Kuikka on kuikka siksi, että se sanoo "ku-iik". Kuikan nimi on kuikka, koska se sanoo "ku-iik". Mutta ei kuikka sen vuoksi sano "ku-iik", että sen nimi on kuikka. "

Poika kuunteli kerrankin hievahtamatta ja hipi hiljaa, ja viesti meni perille. 

keskiviikko 11. joulukuuta 2013

Still alive!

Vaikka retostelin lisäajalla, tarkoitus ei ollut kadota kokonaan kartalta. Niin kuitenkin kävi. Enkä syytä edes Tervoa – Tervo on edelleen valitettavasti kesken. Mutta tuli kaikenlaista: kävin maamme pääkaupungissa ajelemassa kehillä; yritin nukuttaa keskellä yötä kukkuvaa Ihmevauvaa; kävin Isonpojan päiväkodin joulujuhlissa; vietin ensimmäistä kertaa kaksi perättäistä yötä erossa Isostapojasta, joka ei halunnut tulla kotiin mummolasta.

Niin ja sitten se suurin vitsaus, mitä elämä perheelliselle päällään kantaa joulunalusaikaan. Kuvakortit ja valokuvakirjat. Kaikkihan alkoi ex tempore -päähänpistosta – "nyt mä ne joulukorttikuvat otan!" – johon kuului olohuoneen sohva, tonttulakit ja punaisia joulupalloja. Iso virhe, kun on marraskuu ja kaikki talon siirreltävä valovoima yläkerran remonttityömaalla. Kahta vikkoa myöhemmin vaivauduin lataamaan kuvat koneelle ja havaitsin, ettei yksikään niistä ole riittävän skarppi. Muuten ne kyllä todistavat vastaanpanemattomasti, että lapsiin on sekoittunut jotain marakatin geenejä matkan varrella.

Siis kriisi yksi. Eikö tänä jouluna tulekaan kuvakortteja? Miten selitän tämän äidilleni? Olemme toki jo alkaneet varustautua, sillä päiväkodin hoitajille poika halusi askarrella joulukortit. Isonpojan ilmaisuvoima kumpuaa kuitenkin niin kaukaa laatikon ulkopuolelta, että jos näitä haluaa lähettää kaukaisemmille kylänmiehille, ei taida joulupostimerkki riittää. 


Meniskö tää maksikirjeenä?



Kriisi kaksi nosti jo päätään. Järkkärillä ei kukaan ole vaivautunut ottamaan kuvia koko vuonna (paitsi ne epäonnistuneet joulukorttikuvat), joten ei kun siirtämään Lumiasta kuvia Omppukoneelle. Sehän vasta on helppoa ja hauskaa [/sarkasmi]. Kuvien valinnan, siirron ja uuden valintaprosessin jälkeen olen lopen kyllästynyt koko projektiin ja vannon, etten ikinä enää tee yhtä ainutta "LAADUKASTA KUVATUOTETTA EDULLISESTI!"  (HUOM. tässä vaiheessa ei ole kuvakirjaohjelmaa vielä edes käynnistetty...)

Seuraavana iltapäivänä huomaan tiiraavani pieniä valokuvaruutuja verestävin silmin viidettä tuntia. Ikkunan takana laskee kaunis päivä mailleen, mies kärttää pitsaa ja kaikki kuva-asettelut jättävät yhtä paljon toivomisen varaa. Ja kesäkuvien katselusta tulee vain piinaava ikävä kesää. Jälleen kerran yritän epätoivoisesti tähdätä kuvaa oikealle paikalleen ruudulla, osumatta.

Kun kuvakirjat on vihdoin naputettu tilaukseen kumisevan päänsäryn saattelemana, päätän että se oli siinä. 

Seuraavana päivänä löydän Ifolorin alekupongin.

Herää kuolleena syntynyt ajatus: "Mullahan ON ne kuvat jo valmiiksi lajiteltuina, eihän siihen voi mennä kauan!" Helppo nakki, teen samanlaiset kaikille! (Vaikka tiedän jo tässä vaiheessa, etten kuitenkaan tee.)

Uhraan seuraavankin illan ja yön kuvatuoteohjelman parissa manaillen marttyyrimaisia loitsuja: "olisi muuten paras sitten arvostaa tätä" ja "onkohan niillä tietokoneettommilla mitään käsitystä, kuinka kamala vaiva tässä on" ja "onkohan toikaan kuva nyt OIKEASTI tarkka" ja "pakkoko tossakin on roikkua keittiöpyyhkeet takana" ja "ei todellakaan tule näyttämään kovin hyvältä aanelosena!"

Olen menettänyt vähintään 10 tuntia elämästäni ja 100 euroa tililtäni ja kohottanut verenpaineet uusiin huippulukemiin. Kaikki puhtaasti antamisen ja jakamisen ja joulun ilosta. En voi kuin vannoa, että ensi vuonna sitten taas uudestaan!

PS Uusien joulukorttikuvien ottaminen onkin sitten toinen tarina. Siihen kuuluu mm. punainen Plaston potkumopo, joka oli pakko saada kuvaan uhmakohtauksen jo kolkutellessa ja vauva meritähtiasennossa kuusen alla, suu täynnä lunta. Mutta myös ihmeistä suurin – joulukuinen auringonpaiste!