Still alive!

Vaikka retostelin lisäajalla, tarkoitus ei ollut kadota kokonaan kartalta. Niin kuitenkin kävi. Enkä syytä edes Tervoa – Tervo on edelleen valitettavasti kesken. Mutta tuli kaikenlaista: kävin maamme pääkaupungissa ajelemassa kehillä; yritin nukuttaa keskellä yötä kukkuvaa Ihmevauvaa; kävin Isonpojan päiväkodin joulujuhlissa; vietin ensimmäistä kertaa kaksi perättäistä yötä erossa Isostapojasta, joka ei halunnut tulla kotiin mummolasta.

Niin ja sitten se suurin vitsaus, mitä elämä perheelliselle päällään kantaa joulunalusaikaan. Kuvakortit ja valokuvakirjat. Kaikkihan alkoi ex tempore -päähänpistosta – "nyt mä ne joulukorttikuvat otan!" – johon kuului olohuoneen sohva, tonttulakit ja punaisia joulupalloja. Iso virhe, kun on marraskuu ja kaikki talon siirreltävä valovoima yläkerran remonttityömaalla. Kahta vikkoa myöhemmin vaivauduin lataamaan kuvat koneelle ja havaitsin, ettei yksikään niistä ole riittävän skarppi. Muuten ne kyllä todistavat vastaanpanemattomasti, että lapsiin on sekoittunut jotain marakatin geenejä matkan varrella.

Siis kriisi yksi. Eikö tänä jouluna tulekaan kuvakortteja? Miten selitän tämän äidilleni? Olemme toki jo alkaneet varustautua, sillä päiväkodin hoitajille poika halusi askarrella joulukortit. Isonpojan ilmaisuvoima kumpuaa kuitenkin niin kaukaa laatikon ulkopuolelta, että jos näitä haluaa lähettää kaukaisemmille kylänmiehille, ei taida joulupostimerkki riittää. 

Meniskö tää maksikirjeenä?

Kriisi kaksi nosti jo päätään. Järkkärillä ei kukaan ole vaivautunut ottamaan kuvia koko vuonna (paitsi ne epäonnistuneet joulukorttikuvat), joten ei kun siirtämään Lumiasta kuvia Omppukoneelle. Sehän vasta on helppoa ja hauskaa [/sarkasmi]. Kuvien valinnan, siirron ja uuden valintaprosessin jälkeen olen lopen kyllästynyt koko projektiin ja vannon, etten ikinä enää tee yhtä ainutta "LAADUKASTA KUVATUOTETTA EDULLISESTI!"  (HUOM. tässä vaiheessa ei ole kuvakirjaohjelmaa vielä edes käynnistetty...)

Seuraavana iltapäivänä huomaan tiiraavani pieniä valokuvaruutuja verestävin silmin viidettä tuntia. Ikkunan takana laskee kaunis päivä mailleen, mies kärttää pitsaa ja kaikki kuva-asettelut jättävät yhtä paljon toivomisen varaa. Ja kesäkuvien katselusta tulee vain piinaava ikävä kesää. Jälleen kerran yritän epätoivoisesti tähdätä kuvaa oikealle paikalleen ruudulla, osumatta.

Kun kuvakirjat on vihdoin naputettu tilaukseen kumisevan päänsäryn saattelemana, päätän että se oli siinä. 

Seuraavana päivänä löydän Ifolorin alekupongin.

Herää kuolleena syntynyt ajatus: "Mullahan ON ne kuvat jo valmiiksi lajiteltuina, eihän siihen voi mennä kauan!" Helppo nakki, teen samanlaiset kaikille! (Vaikka tiedän jo tässä vaiheessa, etten kuitenkaan tee.)

Uhraan seuraavankin illan ja yön kuvatuoteohjelman parissa manaillen marttyyrimaisia loitsuja: "olisi muuten paras sitten arvostaa tätä" ja "onkohan niillä tietokoneettommilla mitään käsitystä, kuinka kamala vaiva tässä on" ja "onkohan toikaan kuva nyt OIKEASTI tarkka" ja "pakkoko tossakin on roikkua keittiöpyyhkeet takana" ja "ei todellakaan tule näyttämään kovin hyvältä aanelosena!"

Olen menettänyt vähintään 10 tuntia elämästäni ja 100 euroa tililtäni ja kohottanut verenpaineet uusiin huippulukemiin. Kaikki puhtaasti antamisen ja jakamisen ja joulun ilosta. En voi kuin vannoa, että ensi vuonna sitten taas uudestaan!

PS Uusien joulukorttikuvien ottaminen onkin sitten toinen tarina. Siihen kuuluu mm. punainen Plaston potkumopo, joka oli pakko saada kuvaan uhmakohtauksen jo kolkutellessa ja vauva meritähtiasennossa kuusen alla, suu täynnä lunta. Mutta myös ihmeistä suurin – joulukuinen auringonpaiste!