Äiti leikitäänkö?! ÄITI!

                          

Palokunta odottaa hälytystä.

Olemme huonoja leikkijöitä. Erityisesti minä ja Isopoika.

Kateellisena, kaihoten ja ihmeissäni luen kolmevuotiaista, jotka leikkivät pitkiä aikoja tyytyväisenä itsekseen, ja jotka täytyy korkeintaan "auttaa leikin alkuun". Tässä taloissa leikki täytyy auttaa myös huippukohtaan ja loppuun. Ja aloittaa alusta. 

Ihmetys vaihtuu lannistumiseen päiväkodin vasu-keskustelussa, kun kuulee, että siellä Isopoika hallitsee itsenäisen leikin tarvittaessa oikein mainiosti. Siis viitsii ja haluaa leikkiä yksin. Puolittainen leikki, eli leikkimisen leikkiminen esimerkiksi sohvalla istuen, ei myöskään kelpaa. Silloin kajahtaa raikuvasti: "Eiku lattialle! ÄITIII!" Isällä on erivapauksia: jos mies on sytyttämässä kakluunia, Isopoika saattaa ilmoittaa, että isä voi nyt leikkiä "yhdellä kädellä". 

Minä olen erityisen huono leikkimään. Leikin siis vain yhdellä kädellä, tosin ilman erityislupaa. Toinen käsi kauhoo Duploja laatikkoon tai lajittelee kirjoja pinoiksi, palapelejä pusseihinsa, parittomia sukkia pois lattialta. Yksi lempileikeistäni on "parkkipaikka". Siinä pikkuautot järjestetään lattialla sisteihin riveihin. En todellakaan ole mikään martta. Vanhemmuus on vaan vienyt sekasorron uudelle tasolle ja herättänyt siinä sivussa sisäisen nihilistini, jonka mielestä parkkipaikka on paljon hienompi leikki kuin moskovalainen, kuusikaistainen liikennekaaos olohuoneen lattialla.

Leikkikaverin tarve tataa Isonpojan kohdalla tosin kummuta samasta lähteestä, kuin niin moni muukin asia, uhma ennen kaikkea. Huomiontarve on yksinkertaosesti vailla äärtä ja rajaa. Suurin yksittäinen rajoittava tekijä on tietysti perheeseen ilmestynyt Kilpailija, Ihmevauva, josa Ispoika toteaa välillä mairealla tätiäänellä: "onpa söpönen vauva!" Täytyy toivoa, että jossain vaiheessa leikkiin kinuaminen siirtyy kohdistumaan ensisijaisesti siskoon, ellei sitten kolmen vuoden ikäero ole siinä kohdassa liikaa. Ja täytyy toivoa, että poika kokee saavansa edes osan siitä huomiosta, jonka ansaitsee.

Vauvaihmisiä

Tilasin eilen Vauva-lehden. 

Ostin Huutiksesta odotusmekon.

Ei kannata vielä revetä liitoksistaan, tämä ei ole sitä miltä kuulostaa ja kaikkeen on ihan järkevä selitys (eikä se ole uusi vauva). No joo, paitsi ehkä siihen Vauva-lehteen.

Kohta kuuluu taas pienten jalkojen tepsutusta

En ole koskaan kokenut olevani nk. vauvaihminen. Ei ollut vauvakuumetta. Vauvavuosi ei tuntunut onnen täyttymykseltä. Vauvat olivat irrationaalisia, kuolaisia ja holtittomia, eikä niistä ikinä tiennyt, mitä ne halusivat. Ikinä en oikein ymmärtänyt sitä kuuluisaa vauvantuoksuakaan (haistelin kuulemma vain väärästä päästä..)

Mutta sitten syntyi Ihmevauva. Ihmevauva ei oikeastaan ole sen ihmeellisempi kuin mikään muukaan vauva; irrationaalinen, kuolaava ja holtiton on sekin. Ihmevauvan erottaa muista vauvoista se, että kaiken todennäköisyyden mukaan tähän taloon ei tule enää muita vauvoja. Haikeuden ja luopumisen määrä on nostalgikolle kohtuuton. En oikeastaan lainkaan odota, että se tuosta kasvaa. En halua, että siitä tulee iso. Vauvassa on paljon hyviä puolia: se ei sano periaatteesta ei joka asiaan, se ei pääse karkuun, se ei näytä perin juurin kyllästyneeltä jorinoihisi, se ei kärtä rusinoita ruokapöydässä ja suutu, kun unohtuivat kauppaan. Vauva vaan hymyilee, näyttää suloiselta ja tuhisee unissaan.

Osansa luopumisen tuskassa lienee myös Ihmevauvan toisen lapsen taakalla. Kun ei ehdi istua sohvalla vauvan vieressä odottamassa, että se oppisi jonkun hienon tempun tai sanoisi jotain harvinaisen älykästä,  saattaa jäädä huomaamatta, kuinka se kasvaa ohi vauvuudesta. Olen melko lailla alistunut siihen, etten tule huomaamaan, kun Ihmevauva oppii kävelemään. Ei siksi, etten olisi paikalla, mutta en vain näe sitä, kun "vastahan se syntyi!" Sehän on ihan pieni vielä!"

Tuntui siltä, että tuli viimeinen mahdollisuus fiilistellä tätä vauva-asiaa, kun siihen on vielä jotain kosketuspintaa. Olisi se tietysti onnistunut ilman lehteäkin. (Mutta tuli myös erittäin hyvä tarjous, myönnetään, ja kaipaan aivotonta luettavaa, ihmisläheisyyttä, joka ei ole sosiaalipornoa eikä tositeeveetä). 

Mama-malliston mekko taas kotiutuu yksinkertaisesti kietaisumallisen kaula-aukkonsa vuoksi. Neljän imetyspaitaa huutavat lisää variaatiota kaverikseen. On vauva-ajan ohikiitävyydessä jotain hyvääkin: pääntien ulottuvuudet eivät enää ole tärkein asia päällepantavaa valittaessa. 

Vaikka kuinka sydäntä pakottaa, niin tiedän kyllä, että maailmaa varten ne lapset tehdään. Onneksi ne tuhisevat isompinakin.