Puurolakko

Valtakunnansovittelijan mukaan työtaistelussa on päädytty molempia osapuolia tyydyttävään ratkaisuun. Äiti voitti.

Tarjoiluehdotus

Isopoika teki keväällä puurolakon. Ensin luovuttiin iltapuurosta, ja sen asian kanssa vaan opittiin elämään. Mutta aamupalan suhteen äiti oli epätoivoinen. Lastenhan kuuluu syödä puuroa! Ja puuro nyt vaan on ihanteellinen aamupala. Oli aamun vireystila mikä tahansa, puuro syntyy aina. Virallisterveellinen. Edullinen. Helppo tapa muiluttaa lapsen lautaselle marjoja ja hedelmiä.

Niin ja pakkohan se on myöntää, puuro on hyvää. Tunnustus on kipeä, koska ehdin itse taistella puuroa vastaan pari vuosikymmentä, jolloin söin sitä vain hetken mielijohteesta tai puolipakolla. Sitten viiden aterian ruokailurytmi astui elämääni, puuro sen oheistuotteena. Ja sitä piti syödä, koska eihän lapsi syö, jos ei äitikään. No, äitihän söi ja jäi kiinni kuin tervaan. Sitten kuvio heittikin taas kuperkeikkaa.

Puurokapinaa oli vaikea niellä myös siksi, että päiväkodissa Isollepojalle puuro kelpasi. Tämä oli siis henkilökohtaista! Lisäksi muistin, kuinka paikasta toitotetaan, että lapsi ei saa omia päätösvaltaa perheessä itselleen. Muuten huomaa yhtäkkiä olevansa pikkutyrannin tossun alla joka asiassa. Omavaltaisuus aamiaistarjoilun suhteen ei siis tosiaankaan käynyt laatuun.  

Vaikka eihän se ihan noinkaan mene. Lasta on mahdotonta pakottaa syömään, jos se on toisin päättänyt. Ilman voi olla, ja moni kyllä sitten onkin ja elää kai puhtaasta armosta. Joskus täytyy myös niellä tappionsa ja alistua lapsityrannin Oman Tahdon edessä, esimerkiksi kun on viimeisillään raskaana ja saa muutenkin tapella päivän aikana sata isoa ja kaksisataa pienempää taistelua. Joskus on ihana luovuttaa. Päättää, että joka päivää ei tarvitse aloittaa taistelulla. Äiti saa syödä puuronsa, lapselle voidaan sitten keksiä jotain muuta.

Näin kun tekee, saa huomata, että joskus se käänteispsykologiakin toimii. Kun Isopoika saa päättää, se saattaakin yllättää ja päättää viisaasti. Syötyään aikansa aamuisin leipää, jogurttia, viiliä, mehukeittoa ja ties mitä äidin puurolautaselle nyrpistellen, tuli sekin aamu (isän komennossa tosin), kun valtavan omenasosekasan alta katosi myös pari kaurahiutaletta. Parin päivän päästä vähän useampi. Ja hieman myöhemmin se päivä, kun poika huusi keittiötä kohti kirmatessaan: "Puuroa! Minä pidän puurosta!" Luovutuksen kautta tuli voiton päivä. Nyt meillä syödään taas puuroa, melkein joka aamu. Kuten kuvasta näkyy, Isopoika syö omansa omenalle, minä voisilmällä (okei, kahdella!) ja maidolla.