Ei jalostukseen

Eilen juhlittiin 3-vuotissynttäreitä, tänään sen sijaan taloutemme nuorin jäsen täytti kuusi viikkoa. Se on jo reunoilta nuhjaantunut ja liian pieneksi käynyt, ja haiskahtaakin ehkä hieman. Mutta johan se kohta on tullutkin tiensä päähän. Kuusi viikkoa on aika pitkä aika, jos on Ihmevauvan lonkkakipsi.

Viuh viuh, klonk klonk

Ihmevauva sai lonkkakipsinsä, koska 12 viikkoa valjashoitoa ei piisannut, tekemään vasemmasta lonkasta kehityskelpoista. Ihmevauva on siis ollut käytännössä koko pienen elämänsä tavalla tai toisella paketissa. Ei potkutteluja, ei kylpyjä, ei reisimakkaroiden kutittelua. Nyt elämme toivossa, että ensi maanantaista lähtien päästäisiin vähemmän järeiden apuvälineiden piiriin.

Asia ei tullut minulle yllätyksenä. Isopoika oli myös aikoinaan ensin valjaissa (tosin vain neljä viikkoa) sekä kipsissä (tosin vain neljä viikkoa siinäkin). Jos olisin koira, en kelpaisi jalostukseen, sillä suvussamme liikkuu ilmeisesti joku kirurgin mielestä "erittäin mielenkiintoinen" lonkkaluksaatiogeeni. Kun lääkäri alkaa näyttää innostuneelta, on aina syytä huolestua. Olisin mieluummin se tylsän tavallinen tapaus. 

 Koko odotusajan mietin, pääsisinkö kokemaan vastasyntyneen arjen ihan tavallisen vauvan kanssa. No, en päässyt, mutta voin vilpittömästi sanoa, että suurta väliä asialla ei ole. Kipsin kanssa on välillä hankalaa, ja tietysti jokainen vanhempi toivoisi, että oma lapsi olisi korjaamatta terve. Mutta yksikin yö lastenkirran osastolla riitti taas palauttamaan mieleen, kuinka turha tällaisista onkaan valittaa, ja kuinka paljon dramaattisempia tapauksia Taysinkin katon alle mahtuu.

Jonkinlainen palautus maan pinnalle tuli kuitenkin tänä aamuna, kun satuin samaan aikaan Ihmepojan tarhakaverin äidin kanssa päiväkodin eteiseen. Kaverilla on Ihmevauvaa kaksi viikkoa vanhempi pikkusisko, joka oli eteisen lattialla kovin virkkuna vatsallaan – ja ryömi! Jouduin kieltämättä nielaisemaan. Kun on alavartalostaan kipsissä, ei kyllä pääse ryömimään, vaikka kuinka haluaisi. Eikä kääntymään. Kipsiä vipuvartena käyttäen Ihmevauva kyllä hivuttaa itseään selinmakuulla eteenpäin, kolina vain käy. Isompana lonkkakipsiin joutuvat lapset lähtevät kuulemma sitkeästi sen kanssa kävelemäänkin – kova on ihmistaimen halu päästä eteenpäin!

Kuusi viikkoa on lyhyt aika, mutta pitkä aika pienen ihmisen elämässä. Se on myös suhteellisen pitkä aika pitää vaippa-alueen kipsiä maitokakkavauvalla. Jos ja kun kipsistä päästään, sitä ei tule ikävä. Ilman sitä elämä olisi kuitenkin myöhemmin paljon ikävämpää, koko eliniän alentunutta liikuntakykyä tai varhaiskeski-iän kivuliasta nivelrikkoa. 

X-asennossa makaava vauva, joka ei mahdu tavallisiin vaunuihin ja aniharvaan turvakaukaloonkin, herättää tietysti huomiota myös ympäristössään. Vieraiden ihmettelyt ja kysymykset eivät haittaa. Tuttujen päivittelyjä, säälittelyjä ja itsestäänselvyyksien toisteluita en taas oikein tahdo jaksaa, koska ne tuntuvat niin toisarvoisilta. En jaksa puhua kipsistä, koska se ei millään tapaa määritä Ihmevauvaa minulle; kipsi on vain sivujuonne siinä ihanassa vauvassa, joka meillä hymyilee, hihkuu, nukkuu, päristää ja juttelee. Ymmärrän toki, että vieraalle kipsi voi hyvinkin olla ainut kiinnostava asia, ja Ihmevauva muuten näyttää aivan tavallisen tylsältä vauvalta. Minulle vauvan kiinnostavimmat puolet ovat kuitenkin jossain muualla. Ikävä sitä kipsiä ei tosiaan tule, kun se lähtee. Sunnuntaisten synttärijuhlien riemukkain ohjelmanumero lienee kipsin signeeraus.