Ajauduin viime keväänä, vastoin tapojani, kiihkeään suhteeseen nuoren hurmurin kanssa. Aristokraattisen, hillityn ulkokuoren takana piili suurta kunnioitusta herättävä loogis-matemaattinen ajattelukyky, taipumus deduktiivisen metodin käyttöön ja kyky uskomattomiin fyysisiin suoritteisiin. Valitettavasti yhteinen matkamme näyttää jäävän kesken; väliimme tulevat niin ajan, kulttuurin kuin onnettomien olosuhteidenkin muodostamat esteet, jotka tekevät suhteen jatkamisen mahdottomaksi.
En ole dekkareiden ystävä. En ole saanut oikein kiinni tästä pohjoismaisen dekkarin villityksestäkään, vaikka näön vuoksi olen millenium-trilogian ja muutaman Marklundin lukenut. Aina kuitenkin petyn, kun tarina muuttuu utopistiseksi ja epäuskottavaksi, väkivalta tarpeettoman raa'aksi ja liian mässäileväksi. Skandi-dekkareiden ykkönen on mielestäni edelleen Waltarin Palmu-sarja. Ja kaikkien salapoliisien kuningas on tietysti se pieni, pyylevä belgialainen.
Kunnes kohtasin Erast Petrovits Fandorinin. Samurai ja herrasmies tavallisen vaatimattoman venäläisvirkamiehen asussa. Fandorin vei minut mukanaan 1800-luvun lopun Venäjälle ratkomaan mitä merkillisimpiä (ja kyllä, osin myös utopistisia ja mässäileviä) myseerejä.
Erast Fandorin -sarja muodostaa kirjailija Boris Akuninin "kirjallisen projektin", jossa hän käy läpi dekkarikirjallisuuden alagenrejä (suljetun tilan mysteeristä salaliittotarinaan ja palkkamurhaan). Projektin suomentaminen tyssäsi kuitenkin viiteen teokseen, ja ne olen kaikki nyt lukenut. Kaikkiaan Erast Fandorinin tutkimuksiin kuuluu 14 kirjaa (puhumattakaan Akuninin muista dekkarisarjoista). Viimeisin suomennettiin vuonna 2005, joten ihan heti sarjalle ei olla varmaan saamassa jatkoa. Mikä karvas pettymys, ja missä on logiikka?!?
Eipä auta. Venäjäntaitojeni hiominen on edelleen jäissä ja Fandorinin tapailu alkukielellä liian raskasta meille molemmille. Täytynee kääntyä ystäväni Amazonin puoleen ja selvittää, onko Fandorinin charmi säilynyt englanninnoksissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti