Jos pääkirjoitukseen uskoo, kuulun sekä nettisukupolveen että uudenlaisen työn tekijöihin. Itsensä työllistäminen voi olla valinta tai pakko. Omalla kohdallani en osaa sanoa, kummasta on kyse. Pakollisesta valinnasta kai, kun kerran kuukausipalkalta freelanceriksi aikanaan lähdin. Ja vaikka säännöllisesti manaan vuosiloman ja kuukausipalkan ylivertaisuutta, niin omaehtoinen työskentely tuntuu ainoalta oikealta tavalta tehdä töitä. Siitä huolimatta en koskaan ole kuvitellut olevani "uuden työn" pioneeri, saati "uusi ihminen", mutta näköjään alani on (kerrankin?!) edelläkävijä.
Kun toimisto sijaitsee kohtisohvalla, saattaa eteen tulla muitakin kuin työergonomiaan liittyviä ongelmia (niitä lainkaan väheksymättä, terveisiä hierojalleni!). Helposti käy niin, että on aina töissä (ainakin asiakkaiden näkökulmasta), muttei koskaan töissä (ainakaan sivustakatsojien mielestä). Käevää tietysti on, että työnsä pystyy tekemään "juuri silloin kuin itselle parhaiten sopii". Tätä fraasia käyttämällä päätyy tosin yleensä työskentelemään öisin, kun päivisin itselle yleensä parhaiten sopii sata muuta asiaa. Ja, ennen kaikkea – ainakin omalla alallani – oikeastihan ne työt tehdään juuri silloin kun asiakkaalle parhaiten sopii (vaikka loppuasiakas olisi yleensä tarvinnut ne jo "eilen").
Valkama siteeraa nettisukupolvea tutkinutta Don Tapscottia, jonka kahdeksasta nettisukupolvea määrittävästä normista (vapaus, räätälöinti, tutkiminen, eettisyys, yhteistyö, viihde, nopeus ja innovatiivisuus) tunnistan vaivatta myös omaan työskentelyyni liittyviä määreitä. Siltius aika usein tuntuu, että näissä uuden työn visioissa tehdään vain "kivoja" juttuja, "kivojen" tyyppien kanssa, ja lopuksi lähetetään muhkea lasku, että seuraavan "kivan" jutun voi työstää vähän kuin ohimennen indonesialaisella orankireservaatilla kädellisiä pelastellen.
Oma kokemukseni kuitenkin on, että yhtä läpeensä "kivaa" juttua kohden saa työstää useamman lautasellisen perushyvää kaurapuuroa, ja lisäksi vielä lukuisia tunteja puhtaasti tylsää tekemistä. Muuten on vaikea löytää tarpeeksi nollia laskuun. Harva toimittajakaan kai pystyy kirjoittamaan vain isoja, syväluotaavia, syvällisiä juttuja. Joku ne viihdeuutiset ja liikenneonnettomuustiedotkin naputtaa, niin kauan kun niitä halutaan lukea.
Valkaman jutusta voi aistia myös työn luonteen muuttumisen kaiken läpäiseväksi. Juuri sen ajattelun, että ollaan aina töissä, muttei kuitenkaan koskaan. Sitäkö työn vallankumous tosiaan tarkoittaa?
PS Jätän Valkaman tavoin käsittelemättä kokonaan sen aspektin, mitä töitä ei läppärin äärestä tehdä. Niitäkin on, edelleen. Paljon. Joihinkin töihin tarvitaan edelleen jopa lapiota!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti