Hölmölässä muovaillaan

Kaikkiin tässä blogissa esiteltyihin askartelu- ja kädentaito-projekteihin kannattaa suhtautua suurella varauksella. En ole kaksinen askartelija. En itse asiassa ole askartelija lainkaan. Mutta voin yrittää, kun velvollisuus alkaa painaa liikaa päälle.

Poikkeuksia tosin on. Esimerkiksi muovailuvaha. Tai no, lähinnä muovailuvaha!

Lohikäärme. Eiku jokusaurus. Ihan itse tein!

Valitettavasti joudun tässäkin asiassa toteamaan vajavaisuuteni. Mitä te näette allaolevassa kuvassa? Oikein, suurin osa ylpeistä äideistä tosiaan näkisi "junan, jossa on tosimonta vaunua!!!" 

Jostain syystä kaikki päättyy kuitenkin siihen, että hymyn takana hampaita kiristellen riistän lapselta epämääräisen, sotketun muovailuvaha pallon ja alan kyynel

simäkulmassa kierittää värikerroksia auki. 

Minä näen siinä kuusi euroa tuhlattuna Tiimarin konkurssipesään. 

Jostain syystä riemu päättyy aina siihen, että jossain vaiheessa riistän hampaita kiristellen lapselta epämääräisen, sotketkun muovailuvahapallon, josta alan kierittää auki värikerroksia kyyneleitä nieleskellen. Tuhlausta! Kiittämätöntä tuhlausta!

Minut on kasvattanut kaksi elintilasta suuressa sisarusparvessa taistellutta suurten ikäluokkien edustajaa. Meillä ei tuhlattu, eikä haaskattu, ei edes sitä aivan kelvollista muovailuvahaa. 

Toivon vain, että pääsisin tästä ajattelumallista eroon ja osaisin vetää henkeä siinä vaiheessa, kun lohikäärme ja tavallinen käärme mälväytyvät pienissä sormissa epämääräisen väriseksi mössöksi. Keskittyisin vain ajattelemaan, että "sitä-saa-lisää-sitä-saa-lisää". (Vaikka Tiimari kaatuisikin, Pirkanmaan osuuskauppa varmaan vielä porskuttaa...) 

Tässä muovailun riemussa - siis äidin riemussa - on paljon samaa, kuin lasten kanssa leipomisen ilossa. Käytän sanaa tässä yhteydessä sarkastisesti. Milloinkohan Ihan tavallisia asioita ehdottaneet ovat viimeksi leiponeet kolmevuotiaan kanssa? Siitä on rentouttava yhdessäolo aika kaukana. Erityisen tyytyväinen voi olla, jos taikinaa säästyy uuniin asti laitettavaksi, eikä apulainen ei syö sitä kaikkea. Tai kaada koirankuppiin. Tai sotke sekaan kissanruokaa, suolapurkin sisältöä tai nenäräkiään. 

Joka kerta, kun laitan muovailuvahan tai vehnäjauhot kaappiin, vannon että ei koskaan ikinä milloinkaan enää. Ei ainakaan ennen apulaisen 10-vuotissyntymäpäiviä. Ei, ei ja ei.

Ja aina vaan uudelleen.

No eipä ihme, kun osaa tehdä näin hienon JÄNIKSEN. Ja IHAN ITSE!