Palokunta odottaa hälytystä.
Olemme huonoja leikkijöitä. Erityisesti minä ja Isopoika.
Kateellisena, kaihoten ja ihmeissäni luen kolmevuotiaista, jotka leikkivät pitkiä aikoja tyytyväisenä itsekseen, ja jotka täytyy korkeintaan "auttaa leikin alkuun". Tässä taloissa leikki täytyy auttaa myös huippukohtaan ja loppuun. Ja aloittaa alusta.
Kateellisena, kaihoten ja ihmeissäni luen kolmevuotiaista, jotka leikkivät pitkiä aikoja tyytyväisenä itsekseen, ja jotka täytyy korkeintaan "auttaa leikin alkuun". Tässä taloissa leikki täytyy auttaa myös huippukohtaan ja loppuun. Ja aloittaa alusta.
Ihmetys vaihtuu lannistumiseen päiväkodin vasu-keskustelussa, kun kuulee, että siellä Isopoika hallitsee itsenäisen leikin tarvittaessa oikein mainiosti. Siis viitsii ja haluaa leikkiä yksin. Puolittainen leikki, eli leikkimisen leikkiminen esimerkiksi sohvalla istuen, ei myöskään kelpaa. Silloin kajahtaa raikuvasti: "Eiku lattialle! ÄITIII!" Isällä on erivapauksia: jos mies on sytyttämässä kakluunia, Isopoika saattaa ilmoittaa, että isä voi nyt leikkiä "yhdellä kädellä".
Minä olen erityisen huono leikkimään. Leikin siis vain yhdellä kädellä, tosin ilman erityislupaa. Toinen käsi kauhoo Duploja laatikkoon tai lajittelee kirjoja pinoiksi, palapelejä pusseihinsa, parittomia sukkia pois lattialta. Yksi lempileikeistäni on "parkkipaikka". Siinä pikkuautot järjestetään lattialla sisteihin riveihin. En todellakaan ole mikään martta. Vanhemmuus on vaan vienyt sekasorron uudelle tasolle ja herättänyt siinä sivussa sisäisen nihilistini, jonka mielestä parkkipaikka on paljon hienompi leikki kuin moskovalainen, kuusikaistainen liikennekaaos olohuoneen lattialla.
Leikkikaverin tarve tataa Isonpojan kohdalla tosin kummuta samasta lähteestä, kuin niin moni muukin asia, uhma ennen kaikkea. Huomiontarve on yksinkertaosesti vailla äärtä ja rajaa. Suurin yksittäinen rajoittava tekijä on tietysti perheeseen ilmestynyt Kilpailija, Ihmevauva, josa Ispoika toteaa välillä mairealla tätiäänellä: "onpa söpönen vauva!" Täytyy toivoa, että jossain vaiheessa leikkiin kinuaminen siirtyy kohdistumaan ensisijaisesti siskoon, ellei sitten kolmen vuoden ikäero ole siinä kohdassa liikaa. Ja täytyy toivoa, että poika kokee saavansa edes osan siitä huomiosta, jonka ansaitsee.
